Mistä puhumme, kun puhumme työstä?

Miksi ja mihin me ylipäätään tarvitsemme universaalia käsitettä työ, joka on levinnyt ilmaisemaan kaikkea toimintaa hoivasta rakentamiseen ja palveluksista taiteisiin? Työpuheen runsaus ja itse käsitteen epämääräisyys ovat vaivaannuttavia. Työ näyttäisin olevan milloin mitäkin. Ehkä työtä käsittelevä antiikin tutkimus selvittäisi, miten työstä on ennen meidän aikaamme ajateltu ja minkälaista toimintaa aikaisemmin on luonnehdittu työksi ja mistä syystä. Onko ylipäätään olemassa jotakin sellaista kuin työ yleensä?

Luonnosta energiaa

Heti kun kysymme, mitä sanalla ”työ” oikein tarkoitetaan, mikä on sen merkitys historiassa ja eri yhteisöissä, törmäämme hankaluuksiin. Nykysuomen sanakirja antaa työstä seuraavan määritelmän: Sanaa käytetään ”tietoisesti jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävästä inhimillisen energian käytöstä”.¹ Silmiinpistävää Nykysuomen sanakirjan määritelmässä on sanan energia käyttö. Kreikankielinen sana lienee Aristoteleen käyttöön ottama uudissana, joka filosofisessa perinteessä useimmiten käännetään ”teoksi” vastakohtana voimaa ja mahdollisuutta tarkoittaville sanoille dynamis tai potentia.² Potentiaalisuudesta, voimasta tai mahdollisuudesta voiman käyttöön liikutaan tekoon tai aktuaalisuuteen (De potentia ad actu), jota Aristoteles ilmaisee nimenomaan termillä energeia (sananmukaisesti työssä oleminen).

Nikomakhoksen etiikassa Aristoteles esittää kysymyksen siitä, mikä on ihmisen työ tai onko ihmisellä erityinen työ ergon vai onko ihminen syntynyt vailla työtä, argos, siis työttömänä (1097b, 22 ja eteen päin), ja päätyy vastaamaan:

Mikäli ihmiselle ominainen työ on hengen työssä olemista järkevyyden (logos) mukaisesti tai ei ainakaan ilman sitä…meidän on oletettava, että ihmisen työ on määrätty elämä ja että se on hengen työssä olemista ja järjen (logos, sanan?) mukaista toimintaa ja että hyvän ihmisen työnä ovat nämä samat asiat hyvin ja kauniisti suoritettuina, jokainen teko oman hyveensä mukaisesti.³

Löytyykö ihmisen inhimillisyys, hänen erityinen luontonsa siis työssä tai työstä (in erga, “energiassa”) vai hänen kyvystään, mahdollisuudestaan tai voimastaan (dynamis)? Ja kuinka tähän luontoon voisi päästä käsiksi, mikä sen käsitteen ala voisi olla? Aristoteleella voimaan, dynamis, kuuluu myös voima olla tekemättä, mikä viittaa siihen, että ihmisen luonto, ihminen sellaisenaan ei ilmene vääjäämättä työssä olemisessa, kuten Metafysiikan yhdeksännen kirjan polemiikki megaralaisia vastaan kertoo: arkkitehti on arkkitehti myös viihteellä.

Moderni, porvarillinen filosofia on ollut toista mieltä. Sille työ, työssä oleminen on ihmis(eläimen) olemassaolon ontologinen kulmakivi. Työ, työssä oleminen, on sitä, mikä luo tai avaa maailman eläimelle, jolla ei ole mitään erityistä ympäristöä luonnossa. Työ saa maailman tapahtumaan, se antaa muodon maailmalle. Työ synnyttää ajan, historiallisuuden ja lopulta äärellisyyden sekä tuhoutumisen kokemuksen. Työ, puurtaminen, erityisesti peltotyö (ager/erga) on ihmiseläimen luonto. Seikka, johon palaan kohta. Työssä teemme maailmasta oman ympäristömme, rakennamme oman suojan, oman kotelon ja itsemme näköisen kodin, löydämme paikan itsellemme maailmassa. Työ on muoto, jossa oma inhimillisyytemme tulee näkyväksi toisille ja näin se rakentaa yhteistä, tekee yhteisön. Tässä yhteisössä tunnustus ja tunnistus, yksilöllisyys on peräisin työstä.⁴ Mutta mitä ihmettä tämä maailman, historiallisuuden, ajan kokemuksen ja yhteisön avaava työ on: maanviljelyä, käsityötä, teollisuustyötä, yrittäjyyttä, palkkatyötä, hoivatyötä, kirjoitustyötä, ajattelutyötä?

Esimerkiksi useiden eurooppalaisten valtioiden perustuslaeissa korostetaan valtioiden perustuvan työlle. On kenties jollain tavoin merkityksellistä, että esimerkiksi Platonin ja Aristoteleen perustuslait eivät puhu työstä. Suomen perustuslaki, 18 §:

Oikeus työhön ja elinkeinovapaus. Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta. Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. Oikeudesta työllistävään koulutukseen säädetään lailla. Ketään ei saa ilman lakiin perustuvaa syytä erottaa työstä.

Vielä tämä uudistettu perustuslakimmekin näyttää ulkopuolisen silmissä liki “Ukko-Hegelin” kirjoittamalta: Ihmisolennot luovat itsensä työssä, työn kautta. Työ on itsen luomista, itsen realisaatiota, jossa ihmiset kohtaavat luonnon raaka-aineen ja muuntavat sen älykkään toiminnan avulla asioiksi ja esineiksi, joiden he kuvittelevat tyydyttävän tarpeitaan ja halujaan. Tai:

Työn tuote on työläisen tuotantoa. Se on hänen projektinsa, hänen ideansa realisoimista; siksi siinä realisoidaan hänet tässä tuotteessa ja sen kautta, ja sen seurauksena hän mietiskelee itseään mietiskellessään sitä…Siksi, työn kautta, ja vain työn avulla ihminen realisoi itsensä objektiivisesti ihmisenä. (Alexander Kojève, Introduction à la lecture de Hegel.)

Niinpä, modernille porvarille työ on sidottu vapauteen; se on vapauden ilmausta. Työ, se on parasta sosiaaliturvaa! Tietysti täysin historian ja konkreettisten elinolosuhteiden ulkopuolella! Gothan ohjelman arvostelun alussa Marx toteaa:

Työ ei ole kaiken rikkauden lähde. Luonto on käyttöarvojen lähde (ja niistähän aineellinen rikkaus muodostuukin!) yhtä suuressa määrin kuin työkin, joka sinänsä on vain erään luonnonvoiman, ihmisen työvoiman, ilmenemistä. Tämän sanonnan löytää kaikista lasten aapiskirjoista, ja se pitää paikkansa, mikäli oletetaan, että työ suoritetaan vastaavanlaisin esinein ja välinein. Sosialistisessa ohjelmassa ei kuitenkaan pitäisi olla tuollaisia porvarillisia sanontoja, joissa ei mainita mitään niistä nimenomaisista ehdoista, jotka tekevät ne mielekkäiksi. Ja sikäli kuin ihminen alusta pitäen suhtautuu omistajana luontoon, tuohon kaikkien työkalujen ja työn esineiden alkulähteeseen ja käsittelee sitä hänelle kuuluvana, sikäli hänen työnsä on oleva käyttöarvojen, siis myös rikkauden lähde. Porvareilla on varsin painavia syitä väittää, että työllä on yliluonnollista luomisvoimaa, koska juuri työn luonnonehdollisuudesta johtuu, että henkilön, jolla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin työvoimansa, täytyy joka yhteiskunta- ja sivistysasteella olla muiden orjana, niiden orjana, joista on tullut työn aineellisten edellytysten haltijoita. Hän voi tehdä työtä vain heidän luvallaan, siis elää vain heidän luvallaan.

Itse asiassa saamme kiittää Marxia työvoiman käsitteestä. Pääoman ensimmäisen osa kuuluisan määritelmän mukaan:

Työvoimalla eli työkyvyllä tarkoitamme kaikkia niitä ruumiillisia ja henkisiä kykyjä yhteensä, jotka ihmisellä on ruumiillisessa olemuksessaan, elävässä persoonallisuudessaan ja jotka hän panee liikkeelle joka kerta kun hän tuottaa jonkinlaisia käyttöarvoja.

Marxille työ ei siis ole luonnonvoima eikä se ole sama kuin työvoima, joka on ihmisen koko ruumiilliseen olemukseen sisältyvää eikä mitään erityistä tai siitä irrotettavaa. Marx käyttää kahta termiä työkyky (Arbeitsvermögen) ja työvoima (Arbeitskraft), mutta niitä on hankala erottaa toisistaan puhtaan kyvyn (materian, voiman) ja erityisen työn (muodon, merkityksen) mielessä. Yksinkertaisesti sanottuna työvoima ei Marxille näyttäisi olevan kykyä työssä. Työvoima on eräänlaista ruumiillisuutta, immanenssia, joka voi, kykenee työhön, mutta kykenee myös työttömyyteen, olemaan tekemättä. Mutta palataan Marxiin tarkemmin toisessa yhteydessä.

Marxin kritiikistä huolimatta sosialistit ja työväenliike raaputtivat kuitenkin punalippuihin tulikirjaimin sanan työ vaatien milloin työn vapauttamista, milloin työn oikeutta tajuamatta, että juuri sitä heille oli tarjolla. Tämä idealisoitu käsitys työstä itseilmaisuna elää vahvasti edelleen ja voi hyvin ja on eri tavoin vetänyt palkkatyön kaavun ylleen, kun palkkatyöstä ja palkkatyöläisyydestä on tullut vapauden ilmaisun – näennäinen – muoto.

Energian tai energeian sananmukainen käännös (in erga) on siis työssä tai pellolla (abstraktimmin teossa) oleminen, siis jonkin tekeminen. Nykysuomen sanakirjan määritelmä voitaisiin tarkentaa seuraavaan muotoon: ”Sanaa työ käytetään tietoisesti jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävästä inhimillisen työssä olemisen käytöstä (käyttämisestä).” Tämä inhimillinen työssä oleminen sellaisenaan, ilman sen käyttöä, saa uudella ajalla merkityksen työvoimana, työkykynä, joka on luontoa tai ihmisluontoa sellaisenaan. Sen taustalla on ajatus luonnosta jatkuvasti työssä olevana, pelkkänä liikkeenä, puhtaana energiana. Ihminen on jatkuvassa liikkeessä, luontomme on haluta ja siksi liike on pysäytettävä, sitä on rajoitettava, meidät on saatava luovuttamaan luontomme (kykymme), koska vain tällaisen luovuttamisen kautta voimme rauhoittua, meidät voidaan asettaa paikoilleen, luontomme muuttuu hyödyksi, rauhaksi ja hyvinvoinniksi. Työssä olemisen käyttäminen voitaisiin puolestaan suomentaa (inhimillisen) työvoiman (työkyvyn, siis vanhan potentiaalisuuden, dynamis, tai mahdollisen) käytöksi, sen aktualisoimiseksi eri tavoin. Nyt energeia on ottanut voiman, dynamis, paikan, ja voima ja sen myötä mahdollisuus johonkin muuhun, mahdollisuus olla tekemättä on häipynyt jonnekin horisontin taakse.⁵ Tämä uuden ajan mukanaan tuoma muutos luo kapitalismin kulttiuskontona (Walter Benjamin, ”Kapitalismi uskontona”), työn kultin harjoittamisena sans rêve et sans merci. Sen taustalla on ajatus luonnosta pelkkänä kykynä, liikkeenä, kykynä ja voimana, joka ei lepää kuin pakottamalla.

Tässä vaiheessa Nykysuomen sanakirjan määritelmä voitaisiin kääntää muotoon: ”Sanaa työ käytetään tietoisesti jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävästä (inhimillisen) työvoiman, ihmisluonnon käytöstä.” Tämä työvoima on pelkkää työkykyä, energiaa, jolla ei ole enää mahdollisuutta olla tekemättä. Muotoilu ei nyt kerro ”työstä”, vaan kyvystä. Tämä kyky on luontoa, se on jatkuvasti työssä sen kantajassa tai ilmestysmajassa, siis ihmisruumiissa. Ilmestysmajassaan luonto, luonnollinen kyky, voi vain aktualisoitua, voi olla vain työssä ja toimessa.

Nykyaikainen käsitys työstä on peräisin 1600–1700-luvuilta ja se on sidoksissa luonnon käsitteeseen. Tämä luonto on kuitenkin historiallinen ja kuviteltu luonto, ei mikään historian ulkopuolelle sijoittuva universaali luonto, vaikka sitä nimenomaan sellaisena meille tarjotaan. Tämä uusi luonto ja ihmisluonto sen yhtenä ilmaisuna ovat jatkuvasti työssä, ne ovat pelkkää energiaa. Energia on kuitenkin tuhoisaa sellaisenaan, valtoimenaan, siksi tämä luonto, energia, on muutettava työksi. Moderni kapitalismi syntyy siis luonnon vapauttamisesta työksi tai työssä olemiseksi. Tälle vapauttamiselle on kuitenkin asetettava rajat, sille on annettava merkitys, se on siis muutettava työksi, muuten seurauksena on katastrofi, ihmismaailman loppu, sillä historia, ajallisuus ylipäätään, on mahdollista vain lopun (kuoleman) jarruttamisena. Kuten Marx asian oli ilmaissut: porvariston vapauttama luonto ei yllättäen mahdukaan sen omiin työn ja tavaratuotannon kehyksiin. Mary Shelleyn Frankenstein antaa esteettisen hahmon tälle porvariston (subliimille) kauhulle sen itsensä esiin manaamaa luontoa kohtaan, kun hän kuvaa hirviötä, jonka ohut kuulaan kellertävä iho “peitti hädin tuskin sen lihasten ja suonten liikkeet”.⁶

Onko luonnon vapauttaminen porvarillisen yhteiskunnan häveliäistä rajoitteista sitten jatkuvaa työssä oloa, työn ja elämän täydellistä samaistumista, kuten se joissakin sosialistisissa utopioissa ja nykykapitalismissa näyttää olevan? Vai voiko luonto ja sen erityinen ilmaus työvoima olla tekemättä työtä ja miten? Voiko se astua niin sanotusti ajallisen kehityksen (barbaria–sivilisaatio–tuho) ulkopuolelle?

Mutta miksi luonto uhkaa meitä tuholla, mistä tämä tuhoava luonto on peräisin ja miksi voimme vain työn kautta hidastaa äärimmäistä entropiaa? Turhautuneeseen ja varmasti aidosti tuskaiseen eräiden vasemmistoälykköjen esittämään kysymykseen: ”Miksi meidän on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu?” vastaus löytyy helposti. Yksi ja keskeinen syy tähän on, että jaamme luontokäsityksen, joka on syntynyt tiettynä historiallisena ajanjaksona ja muodostaa perustan modernille kapitalismille ja itsensä ikuiseksi kuvittelevalle porvaristolle. Porvaristo vapauttaa itse kuvittelemansa luonnon ja samalla esittää itsensä ainoana jarruna, ainoana pidäkkeenä, ainoana voimana, (”sinä mikä pidättää”, Paavalin kuuluisa katekhon, jota erilaiset porvariston alustatyöläiset kuljettavat ovelta ovelle), joka viivästyttää yhä uudestaan äärimmäistä tuhoa. Siksi kapitalismin lopettaminen on samalla uuden luonnonhistorian kirjoittamista. Mutta mennään aluksi työhön ja sen sanoihin kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa.

Antiikin maailman työt

Työtä siinä epämääräisessä ja laajassa energian käytön mielessä kuin me siitä puhumme ei ole aina ollut eikä sitä löydy kaikilta tuntemiltamme yhteisöiltä. Emme voi lähteä liikkeelle käsitteestä ”työ” ja etsiä sen erilaisia ilmauksia tai representaatiota, erilaisia sanoja, joilla työtä on kuvattu. Mikäli tekisimme niin, olisi se meidän – pikemminkin hajanaisen ja perusteettoman, kuten toivon voivani näyttää toteen – työn käsitteen sijoittamista sinne, missä sitä ei ole.⁷ Siis Lännelle niin rakasta etnosentrismiä. Mitä toki harrastetaan edelleen. Työ ei ole universaali ja epähistoriallinen käsite. Päinvastoin on olemassa suuri joukko yhteisöjä, joilla ei ole ollut työlle tarvetta. Joko itse termi ja käsite puuttuvat kokonaan, tai sitten ne ovat hajonneet moniin eri osa-alueisiin, jotka eivät ole missään tekemisissä meidän työtä koskevan puhunnan kanssa. Eivätkä yhteisöt, joista ”työ” puuttuu ole välttämättä ”primitiivisiä” tai esihistoriallisia, vaan joukossa on myös Lännen toiselle etnosentriselle idealle, siis valtiolle, rakkaita jonkinlaiselle valtiorakenteelle perustuvia yhteisöjä.⁸ Myöskään niiden vastakohdat työlle eivät vastaa meidän vastaavia, kuten lepoa, joutenoloa tai moraalipuheen kauhistelemaa työttömyyttä. Työtä koskevat käsitykset ovat usein myös tiukasti kiinni maagisissa ja uskonnollisissa toiminnoissa, eivät niinkään materiaalisten elämän välttämättömyyksien hankkimisessa.

Ajatus ponnistelusta, vaivasta ja kärsimyksestä, joka löytyy monista eri yhteiskunnista, ei sekään ole samankaltaista suhteessa eri toimintoihin. Siksi “työn” empiirinen tutkimus on osoittautunut hankalaksi.⁹ Työllä ei nimittäin ole tunnistettavaa empiiristä olemassaoloa. Tässä se muistuttaa sielua, mieltä ja kieltä. Ehkä tämä on yksi syy sille, miksi voimme huoletta puhua työstä missä tahansa yhteydessä. Me, jotka puhumme jatkuvasti työstä, työelämästä, työuupumuksesta ja ties mistä, voimme tehdä niin, koska emme tiedä, mitä työ on. Omalla tavallaan tämä näkyy keskusteluissa ja taisteluissa siitä, mikä on oikeaa työtä ja mikä ei. Niissä kukin osapuoli yrittää huutoäänestyksellä päättää sen, mitä työ oikeasti on.

Työn eri sanojen tarkastelun tavoite ei ole löytää aitoa ja oikeaa sanan ”työ” merkitystä, vaan pikemminkin luonnostella joitakin, usein ristiriitaisia ja yhteen sovittamattomia, piirteitä, joita nykyinen ajatus työstä tahtoen tai tahtomattaan kuljettaa mukanaan. Kyse on usein hämmentävistä ilmauksista, joissa työ nähdään samanaikaisesti jonkinlaisena itseilmaisuna, itsen toteuttamisena ja samalla kuitenkin ulkoisena välttämättömyytenä tai pakkona. Palkkatyö näyttäisi olevan se muoto, johon työpuheen ristiriidat tiivistyvät. Sen ristiriidoista luultavasti on peräisin ainakin osin nykyisen työpuheen inflaatio. Tai jos ennakoin, mitä tuleman pitää, niin työn eri muotojen tarkastelujen kautta ei päästä siihen, mikä on nykyisen työpuheen tausta tai mistä maaperästä tämä puhe nousee. Silti joskus on hyvä katsoa, mikä erottaa meidät menneestä.

Toisaalta vanhan ja uuden tai modernin työn käsitteen toisiinsa sekoittamisesta tulee 1900-luvun filosofiassa ja poliittisessa ajattelussa ajankohtaista, kun konservatiivinen ajattelu lähtee etsimään antiikin työn muodoista aseita työväenliikkeen ja sen poliittisen toiminnan kritiikkiin. Modernissa maailmassa hirvittävä, moraaliton, koditon, uskonnoton ja vailla isänmaata oleva proletaari tuottavana, valmistavana työläisenä on korvannut antiikin käsityöläisyyden ja tämän todellisesta olemisesta vieroittavat paheet. Tämä proletaari ei ole sen enempää maatyöläinen kuin käsityöläinen tai valmistavan työn tekijä, vaan pelkkää luontoa, hengissä selviytymistä ja pelkkää elämää, jonka olemassaoloa on mahdoton ymmärtää antiikin päämääräajattelun kautta. Proletaari on pelkän elämän, “paljaan elämän”, hahmo, joka ei edes pyri hyvän tai merkityksellisen elämän piiriin, vaan himoitsee pelkkää hengissäselviytymistä, kulutusta ja sohvalla löhöämistä. Tämän luonnon (pelkän elämän) kahlitsemisesta, sen ohjaamisesta ja alistamisesta tulee politiikan keskeinen tehtävä, sillä jos sitä ei alisteta, ohjata, käytetä, kahlita, seurauksena on katastrofi. Tämän katastrofin edessä porvarillinen ajattelu voi lamaantuneena katsoa vain taaksepäin, pukeutua menneiden aikakausien kostyymeihin toivoen niiden jarruttavan edes hetken vääjäämättä edessä olevaa tuhoa. Mielikuvitus, jolle luonnontilasta pääseminen ja luonnon käyttäminen, sen aktualisointi on oleellista, ja joka perustaa itsensä historiattomalle ajatukselle luonnosta, ei kykene näkemään muuta kuin ihmiskunnan tuhoutumisen oman – tosiasiallisesti historiallisen – maailmansa tuolla puolen.

Ajatus on, että aikamme työpuhetta ei voi ymmärtää lähtemällä työstä tai erilaisista työn muodoista. Sitä voidaan ymmärtää vain hankalien filosofisten ilmausten, kuten mahdollisuus, kyky ja luonto sisältöjen ja niiden muuttumisen kautta. Työn kautta emme pääse nykyiseen työpuheeseen maailmassamme, jossa mikä tahansa voi näyttäytyä työnä. Siksi on ensin syytä katsoa, mitä meidän aikamme työ ei ole.

Artikkelissaan Työ ja luonto antiikin Kreikassa vuodelta 1955 Jean-Pierre Vernant¹⁰ toteaa: ”Kreikan kieli ei tunne yhtään ’työtä’ vastaavaa termiä.” Kreikassa ei ollut myöskään yhtä abstraktia työn käsitettä, kuten meillä. Herodotos antaa ymmärtää, että kreikkalaiselle vapaalle miehelle ei sopinut valmistava työ, siis toiminta, joka oli alisteista jollekin päämäärälle. Työn halveksunta ja teknisen ajattelun rajoittuneisuus nostetaan usein esiin vertailtaessa antiikin maailmaa ja modernia maailmaa.¹¹ Silti voimme löytää joukon sanoja, jotka jollain tavoin sivuavat meidän käsitystämme työstä, vaikka ne tekevät sen suurelta osin ristiriitaisesti ja osin myös täysin vastakkaisesti käsityksillemme työstä.¹²

Jean-Pierre Vernantin mukaan ”työn” sanaa ”ponos” käytetään kaikkiin aktiviteetteihin, jotka vaativat vaivalloista ponnistelua eikä vain yhteiskunnallisesti hyödyllisiä arvoja tuottaviin töihin.¹³ Hän huomauttaakin, että Herakleen myytissä sankarin on valittava nautinnollisen, mukavan elämän, ja vaivalle, ponos, omistetun elämän välillä, ja lisää, että Herakles ei ole työläinen. Ponos, vaiva, taakka, on sana, joka näyttäisi yhdistävän, suomi mukaan lukien, monia eri kieliä ”työn” sanana.

Kreikan kieli käyttää vaivaa ja taakkaa ilmaisevan sanan ponos lisäksi meidän työtä sivuavina termeinä sanoja erga (ergazesthai) ja prattein sekä poiein. Erga (lat. ager, pelto ja ”peltotyö”), ergon ja verbi ergazesthai ovat tekemisissä talon pidon (oikonomia) tai talouden kahden puolen kanssa: ”peltotyön”, ”maatyön” (ta erga) ja rahaa koskevan toiminnan, rahan kasaamisen (ergasta ta khrematon) kanssa.¹⁴ Vernant huomauttaa, että sanaa käytetään kuitenkin paljon yleisemmässä merkityksessä: ergon on jokaiselle asialle ja jokaiselle oliolle tulos sen omasta hyveestä (arete), sen omasta voimasta. Oleellista on, että pelloilla tehtävä toiminta, maan muokkaus, on jotakin, jota ei tehdä jonkin ulkoisen päämäärän takia. Se on pikemminkin vaivalloista vuorovaikutusta, kommunikaatiota jumalien kanssa. Peltotyö maan muokkauksena eroaa myös puutarhatyöstä. Tämä laadullinen ero ”puutarhatyön” ja ”maanviljelytyön” välillä kertoo kreikkalaisten työstä hieman enemmän. Puutarhurin toiminta on eräänlaista keräilytalouden jatketta, ei oikeaa ja substantiaalista toimintaa (ergon). Se yhdistyy juhliin ja tuottaa pöytään lisukkeita, hedelmiä ja jo sellaisenaan epäilyttäviä mausteita vuodenaikojen mukaan ja ihmisen juurikaan puuttumatta asiaan.¹⁵ Se viettelee laiskuuteen (aergos) ja tuhlailevaan feminiinisyyteen.

Kreikkalaisen toksisen maskuliinisuuden oikea työ on kyntämistä ja kylvämistä. Pelto ja pellolla tehtävä maatyö ilmaistaan samalla sanalla. Kyntämällä ja kylvämällä maailma pysyy järjestyksessä, esi-isät muistissa ja talo näkyy muille.¹⁶ Vernant huomauttaa, että maanviljelijä ei viljellessään käytä jotakin tekniikkaa tai harjoita ammattia. Viljelijä alistuu ankaralle laille, joka säätelee hänen ja jumalien vuorovaikutusta. Hänen työllään ei tuoteta mitään, koska se on samanaikaisesti moraalinen elämänmuoto, uskonnollinen kokemus ja eettistä käyttäytymistä. Mutta se on myös hyvää harjoitusta toiseen hyväksyttyyn työn muotoon, sotatyöhön, jossa ei myöskään pelätä väsymystä, ponnistelua ja kärsimystä (ponos).¹⁷ Vernant: ”Kuten sota, niin maanviljelyskään ei näytä taidolta tai tekniikalta (tekhne). Se, joka sanoo tekhne, sanoo erikoistunut tieto, harjoittelu ja salaiset menetelmät onnistumiseksi.¹⁸ Mitään tällaista ei ole maanviljelytyössä: ainoat tiedot, joita se vaatii, hankitaan vain katselemalla ja tuumimalla; se ei vaadi mitään erityistä harjoittelua.”¹⁹ Toisin kuin ne, jotka harjoittavat jotakin taitoa ja kätkevät taitonsa olennaiset salaisuudet, maa ei juonittele, vaan näyttää yksinkertaisesti ja valehtelematta sen, mihin se kykenee ja ei kykene. Maa on suorapuheinen ja rehti soturi, toveri ja ystävä. Siksi maanviljelijän työ suhteessa maahan on pikemminkin miehisen ystävyyden ylläpitoa, ei taidon eikä silmänkääntötemppujen kohde. Se on kultti, jonka avulla pidetään yhteyttä jumaliin ja antaudutaan ja alistutaan jumalien tahtoon, kuten myös sodassa on tehtävä.

Taito, tekhne (τεύχω) kuuluu valmistavaan työhön, poiein.²⁰ Sanalla on jo Homeroksella rakentamisen tuottamisen ja tekemisen merkitys. Se on johdos indoeurooppalaisesta juuresta *tek, joka on yhteydessä sanskriitin rakentamista, leikkaamista ja muotoilemista tarkoittavaan sanaan taksati ja sanaan takasan, joka tarkoittaa puuseppää. Ne ovat puolestaan yhteydessä latinan verbiin texere (kutoa, ”palmikoida”, valmistaa, liittää yhteen, yhdistää). Termin textum merkitys on yhtäältä kangas, tekstiili, ja toisaalta se liittyy laivanrakennukseen, veneen rungon tekemiseen. Kreikan tekton on puuseppä, joka rakentaa etenkin sotalaivoja. Sanajuuri *tek on helppo yhdistää verbiin tikto, joka Homeroksella tarkoittaa ”maailmaan saattamista”, erityisesti lapsen. Lisäksi laajemmassa merkityksessä ”saada syntymään jokin asia, tuottaa, luoda”.

Termi tekhne yhdistetään tosinaan myös verbiin teukho (τεύχω), jota voidaan pitää verbin poieo synonyymina, verbin, joka on yksi kreikan kielen sanoista ”työlle” ja tarkoittaa valmistamista, rakentamista, ja joka myöhemmin tulee merkitsemään luomista, poiesis (ποίησις), ja johon Platon ja Aristoteles liittävät käsitteen tekhne. Poiesis antaa mahdollisuuden jollekin tulla olevaksi ja näkyväksi. Kuten Platon antaa Sokrateen sanoa Diotimalle:

Tiedät, että tekeminen on tärkeää ja että se on ainoa syy siihen, että jokin muuttuu olemattomasta olevaksi. Siten, minkä tahansa käsityöläisammatin (tekhnai) harjoittaminen on tekemistä (oikeammin luomuksia, jv.) (poieseis) ja kaikki käsityöläiset (demiourgoi), jotka niitä tekevät, ovat tekijöitä (poetes), tai runoilijoita (Pidot 205b).²¹

Tämän suhteen kannattaa ottaa esiin vielä verbi teukho ja siitä substantiivi teukhos, joka merkitsee ”työkalua”, ”välinettä” ja abstraktimmin ”aseita”. Lisäksi läheinen adjektiivi tuktos, joka tarkoittaa hyvin tehtyä, hyvin valmistettua ja laajemmin ”loppuun saatettua, saavutettua, päätettyä”.²²Näin taito tai ”tekniikka” olisi siis tuottaa jotain, saada aikaan jotain.

Valmistavan työn tekijät (tekhnai), käsityöläiset, kuten puusepät tai rakentajat, jotka hakkaavat ja takovat, toimivat talon, oikoksen, ulkopuolella ja palvelevat yleisöä tai kansaa (demos) omalla työllään. Näihin demiurgeihin (demos ja ergon)²³ kuuluvat myös ennustajat ja sanansaattajat, kitharan soittajat ja voimistelun opettajat, jotka eivät oikeastaan valmista mitään. Kunnon kansalainen ei käytä näiden opettajien palveluksia tullakseen heidän kaltaisekseen, vaan sivistääkseen itseään.²⁴ Kaikkien näiden työ poikkeaa tilaltaan talon pitoon ja suvun ylläpitoon tehtävistä maatöistä tai oikeista töistä. Käsityöläisten työ, tuottava työ, on alisteista, tai sen pitäisi olla alisteista, talon pidolle. Siksi valmistavan työn ja sen tuotteen hyvyyttä tai huonoutta ei ratkaise sen tekijä, käsityöläinen, vaan tuotteen käyttäjä, koska Kreikassa, Aristotelesta lainaten, ”käyttäjä komentaa”.²⁵ Aristoteles myös varoittaa liiallisesta erikoistumisesta ja siten työnjaosta:

Siksi kutsumme rahvaanomaisiksi kaikkia sellaisia taitoja, jotka huonontavat ruumiin kuntoa, ja myös sellaisia töitä, joista maksetaan palkkaa. Ne eivät anna mielelle aikaa ajatteluun ja alentavat sen tasoa. Joidenkin vapaille sopivien taitojen harjoittaminen on sopivaa tiettyyn rajaan asti, mutta liiallinen keskittyminen niiden yksityiskohtiin johtaa mainittuihin epäkohtiin. On myös suuri ero siinä, mitä varten toimii ja opiskelee. Sen tekeminen itsensä, ystävien tai hyveen takia ei ole vapaalle sopimatonta, mutta saman tekeminen toisten takia tuntuu usein palkkatyöltä tai orjuudelta. (Politiikka VIII,2 10–20.)

Meitä moderneja palkkatyöyhteiskunnan kasvatteja tietysti kauhistuttaa tämä vertaus orjuuteen. Tuotanto ja kasvatus (paideia) ovat kuitenkin antiikin Kreikassa toisilleen vastakkaisia. Työssä ei opita. Kreikkalainen yhteiskunta ei tästä näkökulmasta juuri tuottajaa tai tekijää arvostanut: Hesiodos varoittaa maanviljelijää sepän (käsityöläisen) pajan lämmöstä talvella, koska se houkuttelee vain turhaan juoruiluun vieden huomion pois maanviljelijän tärkeistä töistä. Käsityöläisyyttä ja kauppaa halveksittiin ja maatyötä ylistettiin todellisen hyveen synnyttäjänä. Jacob Burckhardt toteaakin, että Sparta oli kaikkein käsityöläisvastaisin yhteisö ja helleeninen ihanne toteutui spartalaisten elämäntavassa, joka oli täysin vastakkainen kaikenlaiselle ansaitsemiselle, eräänlaista ”joutenolon rikkautta”. Spartalaisten ylpeyden aihe oli, että yksikään spartalainen ei tehnyt muuta, kuin palveli polista.²⁶

Tuottava, valmistava toiminta ja käsityö aiheuttavat häpeää, koska niissä hyvä sielunosa on niin heikko, että se ei onnistu hallitsemaan omia sisäisiä tekijöitään, vaan on niiden hallitsema, niiden palvelija. Siksi käsityöläisen ja valmistavan toiminnan harjoittajan on oltava orja tai palvelija sille, jonka sisällä on jumalainen hallitsija ja joka hallitsee itse itseään, sillä orjuus ja palvelijuus eivät ole huonoja asioita orjalle ja palvelijalle, koska jokaisen on parempi palvella hyvää ja jumalaista sielunosaa. Mikäli et ollut Ateenan kansalainen, jouduit toimimaan käsityöläisenä tai kauppiaana, ja nämä ammatit sekä Platon että Aristoteles jättivät ihanteellisen kaupunkiyhteisön ulkopuolelle. Itse asiassa Platon aloittaa Politeia (Valtio, oikeammin ”perustuslaki”) -dialogin kilpikauppias Kefaloksen kanssa käydystä keskustelusta, ja dialogi (joka on pikemminkin Sokrateen monologi) etenee poliksen laidoilta, siis kauppiaista, kohti sen keskustaa, kohti hyviä ja jaloja. Aristoteles puolestaan toteaa, että

parhaiten hallitussa ja yhteisössä, jossa on oikeudentuntoisia miehiä, täydellisessä merkityksessä eikä ehdolliseen tapaan, kansalaisten ei tule viettää käsityöläisen (banausos) eikä kauppamiehen (agoraios) elämää, sillä sellainen elämä on halveksittavaa ja hyveen (arete) vastaista.²⁷

Valmistavan työn, käsityöläisen työn, jota tehdään kaupunkiyhteisössä, talon pidon ulkopuolella, suoranainen vastakohta ei kuitenkaan ole “talon pito” ja maatyö. Kyse ei tässä mielessä ole yksityisen ja julkisen vastakohtaisuudesta. Pikemminkin talon pito, peltotyö ja julkisen alueen poliittinen toiminta ovat yhtäläisiä ja valmistava toiminta, käsityöläisyys, on näiden molempien vastakohta. Se on sitä, koska se on jollekin päämäärälle alistettua toimintaa eikä – näin ehkä voisi sanoa – vapaata työtä sellaisenaan. Peltotyö on riitti, joka ylläpitää taloa sekä yhteyttä esi-isiin, ja politiikkatyö ylläpitää yhteisöä. Tässä vaiheessa voi jo sanoa, että näiden huoleton soveltaminen nykyisyyden kritiikkiin on mielestäni puhdasta anakronismia. Joka tapauksessa käsityöläiset toimivat julkisen alueella oikoksen, talon, ulkopuolella kaupunkiyhteisössä, mutta he eivät ole uuden ajan porvarien esikuvia vaan palvelijoita. Julkisen alueella valmistavan työn vastakohdaksi asettuu vapaiden miesten toiminta, jolla ei ole ulkoista tavoitetta. Platon:

Sanohan, eikö sinusta tekeminen ja toiminta ole yksi ja sama asia? Ei toki, hän vastasi. Ei liioin työn suorittaminen ja sen tekeminen. Sen olen oppinut Hesiodokselta, ettei työ (erga) ole mikään häpeä. Jos hän olisi pitänyt työnä tai sen tekemisenä tai toimintana sellaista, mistä äsken puhuit, luuletko hänen myös sanovan, ettei kenellekään ole häpeäksi tehdä kenkiä tai myydä suolakalaa tai olla porttona? Tuskinpa vain. (Platon, Kharmides 163 a-b.)

Tuottava toiminta voi joskus olla häpeäksi tai ei, koska sillä ei ole omaa, itsenäistä olemassaoloa, kun taas peltotyö tai maatyö ei koskaan. Aristoteles huomauttaa Nikomakhoksen etiikassa, että tuotannolla (poieseos) on siitä itsestään erillinen päämäärä. Saavuttaakseen tämän päämäärän tuottaja joutuu alistumaan sille. Tässä kohden Aristoteles nostaa esiin tuottamisen vastakohdan, toiminnan (praxis), koska toiminnalla ei ole erillistä päämäärää, sillä onnistunut, hyvä toiminta, hyvin toimiminen on sen päämäärä. Aristoteles on kategorinen: tuotanto ei ole toimintaa eikä toiminta tuotantoa.

Vernant puolestaan huomauttaa, että ergazesthai siirtyy toiminnan (prattein) aluelle ja prattein, toiminta, asettuu valmistavan tekemisen vastakohdaksi, kuten ergon, maatyö, on tehdyn työn tai teoksen (poiema) vastakohta.²⁸ Tästä vastakkaisuudestaan huolimatta niillä on jotain yhteistä: kumpikaan ei ole tietoa tai tiedettä (episteme), jossa olevat voivat olla vain tietyllä tavoin, koska kummankin alueella olevat voivat olla tai ei olla tai ne voivat olla eri tavoin. Käsityöläinen voi erehtyä, hyvin toimiminen voi epäonnistua.²⁹ Vaikka huomautus saattaa olla hieman yliampuva, käsityöläisyys rinnastuu tässä mielipiteeseen (doxa), siis johonkin sellaiseen, johon on sekoittunut ”ei-olevaa”, ja jolla ei siksi voi olla itsenäistä olemassaoloa. Se ei ole puhdasta metallia.³⁰Toisaalta voisimme ajatella, että tässä Aristoteles, joka ei ollut ateenalainen vaan muukalainen, ikään kuin muuntaisi häneltä itseltään puuttuneen maaomaisuuden, siis oikoksen, tiedoksi, tieteeksi (episteme), kiistämättömäksi omaisuudekseen, omaksi talokseen, siis joksikin pysyväksi ja kiistämättömäksi.³¹Tämän oikoksen suhteen ulkoisia ovat valmistava työ ja toiminta, joka saa nyt viisauden (fronesis) merkityksen erotuksena tiedolle. Viisaus on toimintaa ilman ulkoista päämäärää. Se on hyvin toimimisen taitoa, jota ajaa eteenpäin se itse tai sen oma hyve. Se on kaupunkiyhteisön ylläpidon ja kasvattamisen taitoa, kuten oikonomia on talon pidon taitoa. Mutta tämä taito on varattu vain niille, joilla on oma talo tai oma tieto, siis vapaille.

Aristoteleen mukaan talonpito ei ole tiedettä (episteme): ”Ketään ei kutsuta isännäksi tiedon perusteella vaan sen perusteella, millainen ihminen hän on…Isännyys tarkoittaa…sitä, että osaa käyttää orjia…” Oikoksessa kaikki on yhteistä tai mikään ei ole yhteistä. Taloon kuuluu koko sen elo, siis pellot, eläimet, puoliso, lapset, orjat. Ne ovat isännän omaa, hänen omaisuuttaan, kuten toisen talon isännän omaa on koko toisen talon elo. Sen sijaan kaupunkiyhteisössä (polis) jotkin asiat ovat yhteisiä ja politiikassa ollaan tekemisissä vapaiden hallinnan kanssa, kun taas oikoksessa isännän valta koske orjia ja perheenjäseniä; oikoksessa isännän valta on valtaa kaikkeen (isäntä on talon despotes, kaikkivaltias) eikä joidenkin yhteisten hallintaa. Aristoteles tarkoittaa, että talon, oikoksen, piirissä kaikki on yhteistä, mutta talon suhteessa toisiin taloihin, koska jokainen talo on itsenäinen ja oman isäntänsä vallan alla, mikään ei ole yhteistä. Ainoa tapa talojen yhdistymiseen ja yhteisen löytymiseen tapahtuu naisten vaihdon tai naimakauppojen kautta, koska jokainen talo on itsenäinen, erillinen, luovuttamaton, autonominen jne. yksikkö.³² Tämä vaihto luo liittolaisuussuhteen, mutta ei mitään erityistä yhteistä. Talous ei ole yleistä vaan aina yhden talon pidon asia. Talon pidon ulkopuolella voidaan kyllä kokoontua, mutta päättämään vain sodasta ja ryöstösaaliin jakamisesta. Vaikka kuvaus on kärjistetty, toimii se kreikkalaisen kulttuurin alla. Me käytämme suruttomasti ilmaisuja, jotka panisivat Aristoteleen sukat pyörimään: ”taloudellinen toiminta”, siis toiminnan ja talonpidon sekoittaminen, ”tuotantotalous”, siis valmistavan työn ja talonpidon sekoittaminen, puhumattakaan ”talouspolitiikasta”, oikonomian, talonpidon ja politiikan sekoittamisesta.³³

Roomalaisilla on ainakin kolme sanaa ”työlle”: opus/opera, labor ja negotium. Labor vastaa jossain määrin kreikan kielen sanaa ergon; se on miehillä ponnistelua vaativaa maatyötä ja sotatyötä, naisilla taas synnyttämisen raskasta ja kivuliasta työtä. Labor on jotakin, jota kaikki jumalia lukuun ottamatta joutuvat tekemään. Labor kuuluu alun perin ”maalaiselämään, ympäristöön, jossa vaiva oli usein pakollisen velvollisuuden suorittamista temppelille, jumalien palvelemista”.³⁴ Termin labor vastakohta on otium, jonka taustalla on ajatus paikoillaan pysymisestä, joutenolosta, levosta, rauhan tilasta ja poliittisesta toiminnasta pidättäytymisestä. Se ei ole ”ei-työtä” ja kun otium loppuu, niin ei palata työhön, vaan tilaan, jota ilmaistaan sanalla negotium, siihen, mikä ei ole otiumia. Benvenisten mukaan negotium ei ole muuta kuin latinankielinen käännös kreikan sanalle askholia, ja merkitsee kirjaimellisesti, ettei olla enää jouten, tekemättä mitään, ollaan toimessa, ollaan huolissaan, ollaan vaikeuksissa. Negotium viittaa paitsi poliittisiin asioihin, niiden hoitamiseen, niin myös kaupallisiin toimiin (negotiari, negotiator).³⁵ Opus puolestaan tarkoittaa tehtyä (esimerkiksi uskonnollista) toimintaa.³⁶

Moderneissa kielissä esim. saksan kielen Arbeit (lat. Orbus, orja, orpo, Slav. Robu, работа/rabota) viittaa henkilöön ilman perhettä, ilman omaisia ja ”omaa”. Tacituksen mukaan germaaneilla työ oli orjien tehtävänä.³⁷ Suomen kielen työ on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen etymologisen sanakirjan mukaan peräisin peräisin pellavan muokkaamista tarkoittavasta mahdollisesti germaanista alkuperää olevasta sanasta *tew

mahd. < germ *tew(ᴈ)- t. esigerm *dew- (oletettava (? juuri)nomini), joka liittyy germ v:iin *taweja- ’tehdä’; vrt. merk:n puolesta lisäksi samaan yhteyteen kuuluva mn tó ’puhdistamaton (työstettävänä oleva) villa t. pellava’ (germ *tōwa-, johd. v:stä *taweja-).

Vanha työn sana on puolestaan ”vaiva”, josta etymologinen sanakirja antaa seuraavan määritelmän:

germ *waiwan-, vrt. ’mys’wēwo ’hätä; tuska, vaiva’, kas wēwe, ags wāwa, wē ’kipu, tuska, kurjuus’; nämä puolestaan ovat redupl. muotoja seur. s:eista: mys kys wah, wē, ns Weh ’kipu, tuska, vaiva’,ags wā ’onnettomuus, kurjuus, hätä’, engl woe ’id.; suru’, mn ve, væ ’tuska, vaiva, kurjuus’, nn nr ve ’onnettomuus, tuho’ (alkuaan kyseessä on interj., vrt. esim. goot wai ’voi!’).³⁸

Valmistava työ on siis työtä ilman omaa maata, omaisuutta (oikos/domus, talo), ilman tuotantovälineitä (orpotyötä). Tämän käyttäjälle, omistajalle alisteisen (orpo)työn kolme hahmoa ovat: orja, palvelija, palkkatyöläinen. Nämä ovat kaikki muotoja, joissa työn tekijä, työkyvyn kantaja, pidetään näkymättömänä. Kuten orjuus, myös palkkatyö on historiallinen ilmiö (palkkatyö, orjuus, palvelustyö eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois). Työvoima/työkyky, ihmisluonto tavarana, käytettävänä ja kulutettavana määrittää erityisesti palkkatyöläistä.

Antiikin töiden paluusta

1900-luvun konservatiivinen ajattelu käyttää palkkatyön ja erityisesti palkkatyöläisten poliittisen liikkeen kritiikissään keppihevosena kreikkalaisten erottelua valmistavan työn ja toiminnan välillä. Ihmisestä on konservatiiveille tullut animal laborans, pelkän valmistavaksi työksi samaistetun työkyvyn kantaja, pelkkää luontoa, jonka toiminnalta puuttuu kaikki tarkoitus, koska tämä kyky pelkkänä tekniikkana ei palvele ketään. Tämä toiminta pelkän toiminnan – hobbesilaisittain luonnontilan – takia muodostaa konservatiivien mukaan alustan 1900-luvun totalitarismeille. Se sekoittaa luonnon sellaisenaan, elämän ja elävän sekä hyvän elämän, elämän poliittisessa yhteisössä. Totalitarismit hahmottuvat ikään kuin luonnon sellaisenaan ja ihmisluonnon hauraana kuorena juuri ennen täydellisen lopun purkautumista. Ne syntyvät tarpeesta kahlita, ohjata luontoa, pidättää täydellistä katastrofia. Siksi proletariaatin (luonnon) kahlitseminen on luonnontilan vastustamista, politiikan tuhoutumisen ja maailman teknistymisen vastustamista. Proletariaatti työvoimana, ihmisluontona, synnyttää totalitarismit ja pakottaa äärimmäisiin keinoihin. Se eikä kukaan muu on synnyttänyt Hitlerin ja Stalinin viimeisinä jarruina katastrofille. Opetus on, että luontoa ei saa vapauttaa liikaa, työvoimaa, ihmisluontoa ei saa päästää valloilleen, varsinkaan politiikan alueelle, koska se on täysin tuntematon ja tunteeton pakanarotu. Esimerkiksi Hannah Arendt kirjoittaa, että “Homo faberin, maailman rakentajan ihanteet, jotka ovat pysyvyys, vakaus ja kestävyys, on uhrattu runsaudelle, animal laboransin ihanteelle”. Nyt työ on valmistavaa työtä, tuotantoa, ja se on menettänyt muut merkityksensä. Antiikin ajatus työstä itseilmaisuna on kadonnut ja hallitsevana on halveksittava valmistava työ. Siksi on palattava vanhaan maailmaan.

Kyse on muodoltaan modernin kapitalismin konservatiivisesta kritiikistä, mutta sisällöltään ihan rehdistä porvarillisesta kauhistelusta, jonka tavoitteena on ennen muuta kapitalismin synnyttäneen uuden poliittisen toimijan, työväenluokan ja sen poliittisten järjestöjen hävittäminen. Välineenä on antiikin ajattelusta kaivettujen moraalisille päämäärille alistettujen työn muotojen palauttaminen ja sitä kautta erojen ja hierarkioiden luonnollistaminen. Työvoima pelkkänä kykynä tai mahdollisuutena on jotakin, jota nämä paluumuuttajat antiikkiin eivät halua tai kykene ymmärtämään. Arendtin muotoilu ei sellaisenaan kuitenkaan ole väärä, sillä työvoima todellakin on jotain muuta kuin työt. Pysyäksemme tässä sanastossa työvoima on luonnon, elämän sellaisenaan tai voiman (ja kuten asia nykyään nurinkurisesti ilmaistaan: energian) astumista niin sanotun poliittisen alueelle ja tietenkin tuon poliittisen alueen romahtamisen (tai ”töiden” katoamisen) alkusyy.

Arendtin näkemyksen, sen rajoittuneisuudesta huolimatta, voi vielä ymmärtää. Sen sijaan Martin Heideggerin anakronistiset pohdinnat vievät lukijaa jo montypythonmaisiin sfääreihin, kun filosofi ylistää kirjoituksessaan Taideteoksen alkuperästä Hesiodoon hengessä runollista paluuta ”oikeaan työhön” rituaalisena perheen ja yhteisön ylläpitäjänä:

Jalkineen kuluneen sisäpuolen hämärästä aukosta tuijottaa työlään askeleen rasitus. Jalkineen kovettuneeseen raskauteen on tiivistynyt sitkeä ja verkkainen kulku aina samalla raa’an tuulisella pellolla ja sen mittaamattomilla vaoilla. Päällisen nahkaan imeytyy maaperän kosteutta ja mehevyyttä. Pohjien alle työntyy peltotien yksinäisyys painuvassa illassa. Jalkineessa värähtelee maan vaitelias kutsu, sen hiljaa lahjoittama kypsyvä vilja ja sen selittämätön itsensä kieltäminen talvisen autiolla kesantopellolla. Tämän tarvikkeen täyttää valittamaton pelko leivän varmuudesta, sanaton ilo kun on selvitty jälleen kerran ahdingosta, liikutus syntymän edessä ja vavistus kaikkialta uhkaavan kuoleman vuoksi. Tämä tarvike kuuluu maahan ja sitä suojelee maalaisnaisen maailma.³⁹

Valmistava työ, tuottava työ, tuotanto ja tekniikka, ovat ”ottaneet vallan ihmisestä”, asettavat tämän omaan kehykseensä ja ohjaavat tätä. Tuotanto ja tuottava työ ovat saaneet meidät unohtamaan todellisen olemisen ja alistaneet oikean politiikan ja sen vapaan toiminnan tuotannon ja talouden vaatimuksille.⁴⁰ Tämä näkemys on vahvasti anakronistinen ja kieltää kokonaan sen hyppäyksen, joka luonnehtii uuden ajan käsitystä työvoimasta luontona ja työlle sekä sen eri muodoille vastakkaisena kategoriana. Tai hieman läheisempää konservatiivia Giorgio Agambenia ja kumppaneita seuraten: työvoima käsitteenä kuuluu elämän sellaisenaan rekisteriin, kun taas vanhat valmistavan työn muodot kuuluvat elämänmuotojen ja politiikan alueelle. Näille veijareille kapitalismikritiikki on aina pohjimmiltaan proletariaatin, työväenluokan, työvoiman, luonnonvoiman välittömän läsnäolon kritiikkiä. Tämä ei tarkoita, etteikö heillä olisi mitään annettavaa. Toisaalta on kuitenkin omituista tai pikemminkin oireellista, että näistä nimistä on tullut keskeisiä vasemmistoälymystölle, joka etsii ”työn vapauttamista” tai parhaimmillaan ”työn loppua”, vaikka uudella ajalla tai modernissa maailmassa erilaisille normatiivisille päämäärille alisteiset työn muodot katoavat ja työvoiman kategoria korvaa ne, eikä erilaisten työn (moraalisten) muotojen kautta päästä tähän työvoiman tai luonnon kategoriaan.⁴¹

Mutta voidaanko nykyisyyttä tarkastella antiikin töiden näkökulmasta? Onko mahdollista liikkua työstä, sen eri muodoista, tai niiden kautta työvoimaan. Työ, teko, aktuaalinen, ei voi olla lähtökohta, koska on – hieman banaalisti sanoen – mahdotonta, että mahdollinen voisi supistua johonkin tiettyyn tekoon tai työhön tai yhteen ihmiseen. Työvoiman rinnalle ei tarvita minkäänlaista politiikkaa tai paluuta politiikkaan, koska se on suoraan välittömästi poliittinen kategoria tai politiikan immanenssia.⁴² Reduktionismin uhallakin voidaan sanoa, että työvoima, sen hinta, käyttö, ohjaus, hallinta ja uusintaminen muodostavat modernien yhteiskuntien hallinnan ytimen. Voimme puhua loputtomasti identiteeteistä, arvoista ja niin edelleen, mutta useimmiten tai lähes poikkeuksetta niiden takaa löytyvät työvoiman hintaan, käyttöön, saatavuuteen, hallintaan ja ohjaukseen sekä uusintamiseen kiinnittyvät syyt.

Työ ei määrittele ihmistä eikä se ole kategoria, jonka kautta pääsisimme työvoiman mahdollisuuksiin, jotka eivät näy tai ole käytettävissä. Onko työvoima käsite, joka tuo uudelleen näyttämölle voiman (dynamis), kyvyn olla tekemättä, luonnon jonakin muuna kuin jatkuvasti aktuaalisena ja käytettävissä olevana? Giorgio Agamben, joka on pyöritellyt teemaa vuosikymmeniä, kirjoittaa:

Sitä, mitä kutsumme elämä-muodoksi, ei määritä suhde käytäntöön⁴³ (energeia) tai työhön (ergon), vaan sitä määrittää voima (dynamis), toimettomuus. Elävä, joka yrittää määrittyä ja antaa muodon itselleen oman toimintansa kautta, on tosiasiassa tuomittu vaihtamaan lakkaamatta oman elämänsä omaan toimintaansa ja päinvastoin.⁴⁴

Agambenilla ergon on ottanut valmistavan työn asun, se on siis jollekin päämäärälle tai tavoitteelle alisteista toimintaa. Myös Aristoteleella energeia, töissä oleminen voiman vastakohtana, on jollain tavoin kärsivää, alistettuna olemista.⁴⁵Se on sidoksissa kulttiin ja riittiin eikä niinkään valmistamiseen. Se on alisteista, alistettua. Dynamis on maskuliininen, itseriittoinen ja energeia puolestaan feminiininen, ”kärsivä”, vaikutettuna oleva. Dynamis käyttää energeiaa, aktuaalista työtä, koska ”käyttäjä komentaa”. Dynamis, työvoima, luonto, on jotakin, joka voi olla tekemättä, ja tämä voima paitsi ylittää tekemisen maailman myös johdattaa ulos siitä. En silti usko, että Aristoteleen kautta päästään jäännöksettä siihen, mikä on luontoa tai siihen, mitä työvoima lopulta on.

Tai, jos esitän asian hieman toisin: Mikäli kaikki kolme kreikkalaisen työn muotoa, siis raskas maatyö tai kulttityö, valmistava työ ja toiminta sekoittuvat, mikäli niitä ei kyetä erottamaan toisistaan ja niitä vastaavat luokat katoavat, mitä työstä, työssä olemisesta jää jäljelle? Eikö ihminen nyt tavallaan seiso toimettomana tai työttömänä oman elämänsä mahdollisuuksien (dynamis), oman luontonsa äärellä vailla minkään erityisen työn tai toimen välitystä. Jälleen Giorgio Agambenia lainaten

kyseessä…on itse ihmisen luonto, joka näyttäytyy elävänä vailla työtä, siis vailla erityistä luontoa ja kutsumusta… Mikäli ihmiseltä puuttuu oma ergon, hänellä ei olisi edes energeiaa, olemista teossa, joka voisi määrittää hänen olemuksensa: hän olisi siis pelkkää mahdollisuutta oleva oleva.⁴⁶

Työvoima ei ole kykyjen, tekojen ja toiminnan kellari, josta kyvyt ja työt haetaan päivänvaloon, vaan pikemminkin kykyjen ja toiminnan kyvyttömyyden ja toimettomuuden esillepano, niiden pysäytyskuva tai halvaus.⁴⁷ Tästä näkökulmasta kreikkalaisen työn luokkien palauttaminen näyttäytyy eri ”töiden” palauttamisena, yhteiskunnan hierakisointina. Mutta jos työstä tai töistä ei päästä työvoimaan (jos yritys on verrattavissa ympyrän neliöintiin), niin silloin proletariaatti ei myöskään ole pelkkä luokka, vaan – huonosti sanottuna – jotakin, jonka “luonto” on mahdollisuus. Tärkeä askel, jota Aristoteles korostaa Metafysiikassa, on, että mahdollinen, potentiaalinen, ei ole jotakin ennen työtä ja toimintaa, vaan se on sitä, mikä tulee ”töissä olemisen” jälkeen. Enkä usko, että hän ajatteli tämän jälkeen tulevan pelkäksi katastrofiksi, maailman lopuksi nykyisessä mielessä. Pikemminkin erään näytelmän lopuksi.

Tällä erää ajatus on, että aktuaalisen, toteutuneen tai käytön eri muodoista ei päästä potentiaaliseen tai mahdolliseen. Työstä, sen eri muodoista ei päästä luontoon. Valmistavan, tuottavan työn kautta emme voi ymmärtää nykyisyyttä, emmekä voi esittää nykyisyyden kritiikkiä lähtemällä joistain oletetusti paremmista työn muodoista, kuten toiminta tai kulttityö, maatyö. Ei ole myöskään mitään järkeä vapauttaa työtä, koska juuri sitä kapitalismi tekee, siis vapauttaa luontoa työksi tai töiksi ja ongelmamme ovat peräisin tästä työn vapauttamisesta.⁴⁸ Uudella ajalla työtä tai töitä, jotka arvioidaan niiden päämäärän mukaan, ei enää ole. Ne korvaa työvoima, työkyky. Työkyvyn ongelma on kutakuinkin selvä: se on kaikki se, mihin ihminen, ihmisluonto kykenee, rakastamisesta murhaamiseen, hoitamisesta hylkäämiseen. Mikäli meidän maailmaamme luonnehtii työn ja toiminnan eri muotojen sekoittuminen, niin ainoa lähtökohta maailmamme ymmärtämiseen on mahdollisen, siis työvoiman, ihmisluonnon tarkastelu sellaisenaan, ja samalla ne taivutukset ja käyttäytymisen muodot, joihin me ajaudumme mahdollisen edessä. Vain tätä kautta meille avautuu tie toisenlaiseen luontoon. Lyhyesti: kapitalismi perustuu lähtökohtaisesti työn vapauttamiselle sen erilaisista muodoista ja tämä vapauttaminen ilmenee työvoiman tai luonnon muuttamisella työksi. Elämme kenties aikaa, jona työvoiman, ihmisluonnon vapauttaminen työksi tai työnä on ajautunut eräänlaiseen afasiaan tai halvaukseen. Työvoima ei saa enää sanaa suustaan, se on liikkumatta hengissä, surkea näyttelijä full of sound and fury signifying nothing poistumassa näyttämöltä täysin toiseen maailmaan.

Viitteet

Webster tarjoaa vastaavan määritelmän: “Physical or mental effort or activity directed toward the production or accomplishment of something; a product produced or accomplished through the effort or activity or agency of a person or thing.” Larousse: “Activité de l’homme appliquée à la production, à la création, à l’entretien de quelque chose.” Sama määritelmä toistuu kaikissa sanakirjoissa.
Jo Herodotos käyttää adjektiivia energos aktiivisen, työteliään merkityksessä. Sen vastakohta on argos (aergos), joka löytyy Homerokselta, tarkoittaa toimeton, ilman työtä. Työn ja toimettomuuden teemasta Ks. esim. Giorgio Agamben (2010), La potenza del pensiero, ”L’opera dell’uomo”, s. 373. Dynamis on ymmärretty myös luonnoksi sellaisenaan tai pelkäksi materiaksi ja energeia muodoksi. Tässä yhteydessä rajoitun kuitenkin “työvoiman” ja “töissä olemisen” alueille enkä käy läpi materian ja muodon, kielen ja merkityksen, kommunikaation ja informaation teemoja.
Nikomakhoksen etiikka, 1098a, 8–15 (käännös minun).
Jean-Luc Nancy, La communauté désœuvrée, Paris, Christian Bourgois, 1986, voidaan mielestäni lukea tämän porvarillisen ajatteluperinteen kritiikkinä. Nancyn mukaan yhteisö ei voi perustua työlle, koska yhteisöllä ei ole sille itselleen ulkoista päämäärää (kansakunta) eikä työ tee eläimestä ihmistä jne.
Tarkastelen energian modernia käsitettä tarkemmin toisessa yhteydessä, koska se vaatisi Galilein, Hobbesin ja Spinozan sekä termin conatus läpikäymistä. Tai, kysymykseni on tässä vaiheessa: voidaanko uuden ajan ajattelijoilta, joilla luonto on keskeisessä asemassa, löytää jonkinlainen minoorinen ja vaihtoehtoinen käsitys/kuvitelma luonnosta?
Mary Shelley, Frankenstein; or the Modern Prometheus, Penguin Books, Harmondsworth 1982, s. 52. Teollisen aikakauden maalari J.M.W. Turnerin maalauksissa höyry, usva, savu jne. muodostavat samanlaisen kalvon, jonka läpi voiman ja toiminnan maailma kuultaa tai vain vaivoin erottuu. Porvarillinen estetiikka flirttailee jatkuvasti “överiksi” menemisen kanssa, katastrofin ja tuhoutumisen kanssa, enkä esitä leninististä kritiikkiä dekadenssia vastaan. Kyse on siitä, että porvarillinen ja sosialistinen vallankumous eivät kykene luomaan, vaan elävät katse menneisyyteen suuntautuneena.
Esimerkiksi Maurice Godelier kirjoittaa muistiossaan: ”Itse työn käsite ei ole kaikille aikakausille ja kaikille kulttuureille yhteinen.” Le travail et ses représentations. Bulletin de l’Association française des anthropologues, n°5, Avril 1981, s.10.
Pierre Clastres, Valta alkukantaisissa yhteiskunnissa, https://kumu.info/valta-alkukantaisissa-yhteiskunnissa/. Ks. Chamoux, Marie-Noëlle (1994) ‘Société avec et sans concept de travail: remarques anthropologiques’ teemanumerossa ‘Les énigmes du travail’, Sociologie du travail, Octobre. (1994.)
Chamoux, Marie-Noëlle (1994) ibid.
1950-luvulla Vernant alkaa tutkia “työn psykologiaa” antiikin Kreikassa tai oikeammin projektin nimi on ”anthropologie historique de l’homme grec” (kreikkalaisen ihmisen historiallinen antropologia). Kreikkalaisia olisi tutkittava , kuten antropologi tutkii vieraita kulttuureita, ei esi-isinä, vain toisenlaisena maailmana. Sen innoittajina on kaksi keskeistä Vernantin ajatteluun vaikuttanutta tutkijaa, antiikin oikeusajattelun spesialisti Louis Gernet ja psykologi Ignace Meyerson, jonka ”historiallinen psykologia” kiehtoi Vernantia. Ja vaikka Gernet oli kaikkinensa Vernantille tärkeämpi ajattelija, hän omisti kirjansa Mythe et pensée chez les Grecs Meyersonille. Hengen materialisaatio tai esineellistyminen (Durkheim, Mauss) oli keskeisessä asemassa: kieli, myytit, tavat, uskonnot ja tieteet ovat erilaisia teoksia tai töitä, joissa henki esineellistyy tai objektivoituu. Näiden töiden kautta olisi mahdollista päästä sisälle kreikkalaiseen maailmaan, joka poikkeaa meidän maailmastamme radikaalisti muodostaen eräänlaisen tuntemattoman ja vieraan kielen, jota emme voi kääntää suoraan omalle kielellemme tai ymmärtää muuten kuin rakenteiltaan ja luokituksiltaan vieraana tai vieressä olevana maailmana.
Käsitystä kohtaan on myös esitetty kritiikkiä: Jockey Philippe, ”L’artisan, l’objet et la société: à propos d’un éventuel ’blocage’ des techniques dans l’antiquité: le contre-exemple de la sculpture”, teoksessa Balansard Anne (toim.), Le Travail et la pensée technique dans l’Antiquité classique, Technologies/Idéologies/Pratiques, Revue d’Anthropologie des Connaissances, vol. xv, n° 1, Ramonville, 2003, p. 57–81. Kuvanveisto ja (sota)laivojen rakennus toimivat usein tämän tekniikan halveksimista koskevan ajattelutavan kritiikin mallina.
Ks. Léopold Migeotte (2003) “Les philosophes grecs et le travail dans l’Antiquité”, D. Mercure et J. Spurk (éd.), Le travail dans l’histoire de la pensée occidentale, Québec. s. 11–32. Artikkeli käy läpi lähinnä Platonin, Aristoteleen ja Ksenofonin käsityksiä työstä ja käsityöläisten sekä pikkukauppiaiden sulkemista ulos ihanteellisesta yhteisöstä. Yleisemmin oikonomiasta tai ”taloudesta” antiikin Kreikassa, ks. Claude Mossé ”L’uomo e l’economia ” teoksessa Jean-Pierre Vernant (toim.) L’uomo greco, Laterza 1991, ss. 25–54. Tärkeimpinä lähteinä ovat useimmiten Hesiodoon ja Ksenofonin teokset.
Teoksessa Jean-Pierre Vernant (1965) Mythe et pensée chez les Grecs: Études de psychologie historique. Paris, s.183.
Täältä Werke, work, Werc. Juurena lienee indoeurooppalainen Werg.
Ks. Marcel Detienne (1972), Les Jardins d’Adonis. La mythologie des aromates en Grèce, Gallimard. Vernant on kirjoittanut esipuheen kirjaan. Kirja, joka jokaisen ”hipsteripalstaviljelijän” olisi syytä lukea.
Ks. esim. Fustel de Goulanges (1920), Vanhan ajan kaupunkivaltio, Otava. ”Suuri Fustel” tarkastelee perheen tai oikoksen ja esi-isien tai vanhojen välistä suhdetta olennaisena osana talon pitoa. Antiikin maailmassa keskeistä ei ollut pelkästään talojen keskinäiset suhteet, horisontaalinen vaihto eri talojen välillä, vaan myös vertikaalinen vaihto, tai nykytermiä käyttääkseni, kommunikaatio esi-isien ja nyt aktuaalisessa toiminnassa, työssä, olevien välillä. ”Sammunut liesi, sammunut perhe, ne sanat merkitsivät samaa vanhojen keskuudessa”, sanoo Fustel de Goulanges. Tämä alttari tai liesi on talon keskipiste, sen focus, kuten sitä latinaksi myös kutsuttiin. Se kuuluu tiettyyn paikkaan ja yhdistää elävät esi-isiin, maanalaisiin. Mutta jotta tästä alttarista tai tulisijasta tulisi yhteinen tuli, hestia koine, on olennaista, että siihen yhdistetään yhtäältä ajatus olevan keskustasta ja toisaalta ajatus abstraktista jakamisen periaatteesta, joka on irrotettu perheen yhteydestä (Kreikan hestia, kuten latinan vesta tarkoittaa yleiskielessä alttaria mutta myös sitä, mikä on, est, olevaa sellaisenaan). Toisin sanoen ajatus yhteisestä, poliksesta, voisi olla abstraktio perheestä, mikä Aristoteleen näkökulmasta olisi varmaan jonkinlainen skandaali, jonkinlaista elämän sellaisenaan ja hyvän elämän sekoittamista. Joka tapauksessa Vernantin mukaan Hermes–Hestia-pari ilmaisee polaarisuudessaan tilan arkaaisen esittämisen sisällä olemassa olevaa jännitettä.
”Tai pikemminkin he käyttivät sanaa työ kuvaamaan ainoaa toimintaa, sodan ja politiikan lisäksi, joka näytti heille vapaan miehen arvolle sopivalta, eli maatyötä.” Claude Mossé, ibid. s. 25.
Tekniikkaan ja käsityötaitoon liittyi aina renessanssiin asti taidon salailu. Ks. esim Paolo Galluzzi Renaissance engineers. From Brunelleschi to Leonardo da Vinci, Giunti editore 1997. Itse asiassa “ensimmäinen tehdas”, Lomben “mylly” (1721) syntyi teollisuusvakoilun tai tekijänoikeuksien loukkauksen tuloksena englantilaisen John Lomben varastaessa kehruukonemekaniikan piirustuksia silkkikehräämöstä Italian Piemontesta.
Vernant, ibid., s.187.
Homeroksen Iliaan kuuluisa kohta taidosta (tekhne) Otto Mannisen käännöksenä:
“Hälle Aleksandros jumaluhkea vastasi jälleen:
‘Hektor, syystäpä nyt mua nuhtelit etk’ asiatta.
Sun luja mieles on aina ja murtumaton kuin kirves
puun läpi purressaan, kun taiten veistäjä puuhaa
purtta ja iskua vahvistaa teho raskahan raudan;
niin on taipumaton sun rintasi tarmo ja miehuus.’”
Ilias, III, 60–61. Taito, tekhne, antaa työkalulle voiman.
Platon, Teokset osa III (1979), Otava. Käännöstä muutettu. Kohta on kuuluisa myös siksi, että siinä on nähty metafysiikan ja teknistyneen maailman alkujuuri.
Rakentamista tarkoittaa tektonike, jonka avulla liitetään erilaisia osia toisiinsa ja tuotetaan jokin esine. Sen tekee tekton, se, joka työstää kovia metalleja, kiviä ja puuta, ks. Gian Arturo Ferrari ”Macchina e artificio”, teoksessa Mario Vegetti (toim.) (1992), Introduzione alle culture antiche Vol.II, Il sapere degli antichi, Bollati Boringhieri, s. 165.
Vernantin mukaan tämä ergon-termin käyttö käsityöläisen yhteydessä tarkoittaa alun perin Homeroksella ja Hesiodoksella vain toimia, joita tehdään oikoksen ulkopuolella, ibid. s.286.
Platon, “Protagoras”, 312b, Teokset I.
”On olemassa isännän käskyvalta, jonka sanomme koskevan välttämättömiä asioita. Käskijän ei kuitenkaan tarvitse osata sitä, mitä hän käskee tehdä, vaan pikemminkin hänen tulee osata käyttää työn tuloksia. Muu on orjalle kuuluvaa. Muulla tarkoitan kykyä tehdä palvelustehtäviä.” (Politiikka III, 4 1277a 32–36.)
Jacob Burckhardt (1998) The Greeks and Greek Civivilization (ed. by Oswan Murray) HarperCollins, s. 185–186.
Platon Valtio IX, 590 c-d. Mario Vegetti (2003), joka teki elämäntyönsä Platonin tulkitsijana ja tämän teosten toimittajana, kääntää suomeksi Valtiona käännetyn dialogin Politeia perustuslaiksi. Quindici lezioni su Platone, Einaudi 2003. Politiikka, VII, 9, 3–4, myös III, 4–5.
Vernant, ibid, s.286.
Nikomakhoksen etiikka, VI 1140a. Myös 1094a 3–5, sillä ”päämäärien välillä on tietty ero: jotkut ovat toimintaa, jotkut ovat teoksia, jotka ovat sille ulkopuolisia” ja 1139b 1–3: ”Jokainen tuottaja tuottaa tavoitteenaan jotain, ja se, joka tuotetaan ei ole päämäärä itsessään, vaan päämäärä suhteessa johonkin ja jollekin. Sen sijaan toiminnan sisältö on päämäärä itsessään, itse asiassa hyvin toimiminen on päämäärä.”
Platon: ”Ellei (ei-oleva) sekoitu (käsitykseen ja puheeseen), kaiken täytyy silloin olla totta, mutta jos se sekoittuu, silloin syntyy väärä käsitys ja väärä puhe. Sillä juuri sitähän ajatuksissa tai puheissa ilmenevä valheellisuus on, että luulee tai puhuu ei-olevaa.”(Sofisti 260c.) ”Puhtaasta” metallista ja ihmissuvun degeneroitumisesta löytyy Platonilta tarinoita esimerkiksi Politeiasta.
Indoeurooppalainen paikkaa, seisomista, pysyvää tarkoittava juuri steh.
Ks. Vernant Jean-Pierre. Hestia-Hermès. Sur l’expression religieuse de l’espace et du mouvement chez les Grecs. L’Homme, 1963, tome 3 n°3, ss. 12–50.
Ks. G. Agamben Il regno e la gloria: Per una genealogia teologica dell’economia e del governo. Homo sacer, Bollati Boringhieri 2009.
Giovanni Semerano (2007), Le origini della cultura europea, Vol. II, Leo S. Olschki Editore, s. 444. Sumerin la-bar, temppeliorja. Saksan kielen työtä tarkoittava arbeit ammentaa Semeranon mukaan samanlaisesta kehyksestä.
Émile Benveniste (1969), Le vocabulaire des institutions indo-européennes. I: économie, parenté, société, Minuit, s.142–144.
Semerano ibid., yhdistää sen akkadin sanoihin uppusu ja epesu (tehdä, toimia, rakentaa, suorittaa riitti), s. 496.
Semerano, ibid. s.624.
https://kaino.kotus.fi/suomenetymologinensanakirja/ Etymologiaan ”voisi” esittää joitakin huomautuksia, erityisesti ”käsitteellisen kentän” ja sitä sivuavan tutkimuksen näkökulmasta, mutta koska en ole kielitieteilijä, jätän ne väliin.
Martin Heidegger, Taideteoksen alkuperästä, Taide 1995, 31–32.
Viittaan tässä yhteydessä vain Martin Heideggeriin ja Hannah Arendtiin (Vita activa), vaikka esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa Ludwig von Misesin, jonka kauhu sosialismia kohtaan – sosialismin, jota Misesin mielestä katkeroituneet porvarit Marx ja Lenin syöttävät viattomille työläisille – tiivistyy kauhuksi valtiota kohtaan, koska valtio – joka aiemmin oli hyvä jarru katastrofille, vaikka hallitsijat suhtautuivatkin Misesin mukaan leväperäisesti toisten yksityisomaisuuteen (olivat valmiita aika ajoin sosialisoimaan sen) – voi helposti joutua ”sosialistien” käsiin. Erityisesti Heideggerilla todellinen oleminen valmistettujen olioiden tai olevan takana on yhdensuuntaista kreikkalaisen maatyön arvostuksen kanssa. Vuonna 1933 filosofimme toivoo, että ruskea Saksa säilyttää päättäväisesti sen maalle ja verelle tärkeät voimat intiimin jännittyneisyyden voimana ja sen olemisen laajana järähtelynä. Karl Kraus kommentoi: “Olen aina avoimesti tunnustanut, että böömiläinen suutari on paljon lähempänä elämän merkityksen ymmärtämistä kuin uussaksalainen ajattelija.” Krausin mukaan Heidegger – siteeraan muistista, koska en pääsen käsiksi Kolmanteen Valpurin yöhön – ”myy ruskeaksi värjättyä kaasua”. Krausia parafraseeraten voisi sanoa, että tämä raikas, keväinen uuden Saksan talon pelloilta leijuva tuoksu kertoo Saksan kansan raivaavan ja kyntävän kyynärpäät paskassa talonsa isännän, johtajan, Führerin (oiko despotes, pater familias) tiluksia yhä laajemmiksi. Heideggerin (1995) Taideteoksen alkuperässä Krausin ”ruskean kaasun” tuoksu kulminoituu romanttiseen kuvaukseen ”maalaisnaisen” kuluneista kenkärahjoista (jotka olivat ilmeisesti kuitenkin itse taiteilijakäsityöläisen kengät). Valmistavan toiminnan kritiikin taustalla on, kuten sanon, uusi poliittinen toimija, työväenluokka ja sen edustajat, mutta jollain tavoin varmaankin myös juutalaiset – kuten “mustat vihkot” kertovat – kaupan ja käsityön luokkana. En ole kritikoimassa Heideggeria tai konservatiivista ajattelua tout court. Päinvastoin, esimerkiksi Nietzsche, Tocqueville, Heidegger monissa teksteissään näkevät ongelmalliseksi, ja tuovat sen myös selkeämmin kuin monet muut, elävän jatkuvan käytettävissä olemisen, kykyjen käytön pelkkinä kykyinä. Itse asiassa heidän sosiologiset kuvauksensa modernista maailmasta ovat huomattavasti tarkempia kuin esimerkiksi Marxin, joka ei juurikaan ollut kiinnostunut porvarillisen yhteiskunnan tuottamien outojen kukintojen ihastelusta. Toisaalta Marx näki ehkä syntymässä olevan sosiologian porvariston eräänlaisena kauhisteluna omia aikaansaannoksiaan kohtaan hieman samaan tapaan kuin häntä itseään enemmän ärsyttänyt vulgaaritaloustiede näyttäytyi hänelle pelkkänä ideologisena porvariston olemassaolon oikeuttajana.
Tähän samaan yhteyteen haluaisin nostaa vielä historioitsija Anson Rabinbachin, jonka kirjat The Human Motor: Energy, Fatigue, and the Origins of Modernity ja The Eclipse of the Utopias of Labor ovat erinomaisia historiatieteellisiä tutkimuksia. Rabinbachille animal laborans on, kuten Arendtille, lähtökohta modernin maailman kritiikille. Rabinbach muotoilee tutkimusohjelmansa seuraavin sanoin: “Yhteiskunnallista produktivismin mielikuvaa luonnehtii ymmärrys energian tai voiman konversiosta; se on ajatus, joka ilmaantuu ensi kerran 1800-luvun toisella puoliskolla. Esimodernissa newtonilaisessa maailmassa eri voimat (esimerkiksi painovoima, tuuli, vesi, tai hevoset) työntävät, vetävät tai liikuttavat koneita luomalla liikettä. Helmholtzilaisessa maailmankaikkeudessa, joka oli kypsynyt vuoden 1850 tienoilla, voima tai Kraft muunnetaan työksi moottorien – joko ihmismoottorien tai ihmisten tekemien moottoreiden – avulla. Toisin kuin koneen metafora, moottorin metafora on produktivistinen, koska se pohjautuu teolliseen malliin luonnosta yhteiskuntaan muunnetun energian laskettavissa olevasta kanavoinnista. Ihmisruumiin vertaaminen moottoriin pikemmin kuin koneeseen merkitsi sen tekemistä täysin joksikin muuksi voiman johtimeksi: se oli energian muuntaja, identtinen toiminnaltaan luonnolle ja teknologialle.” Tämä – kätketty – “produktivismin” kritiikki kohdistuu tietenkin “tuottavaan luokkaan”, proletariaattiin, jonka kohtuuttomuutta on säädeltävä. Tai, kuten usein “produktivismin” kriitikoilla: “markkinoiden ylilyöntejä”, “liiallista ahneutta” jne. ns. rajoitetaan oman perseen pelastamiseksi tarkoitetuilla moralistisilla huudahduksilla kohtuudesta ja ahneuden rajoittamisesta. Rabinbach näkee animal laboransin ja ihmisruumiin energeettisen käytön sidottuna teolliseen kapitalismiin. Työvoima kategoriana on peräisin teknisestä kehityksestä, siirtymästä mekaniikasta, tekniikasta (tekhne), moottorin (engine, lat. ingenium=synnynnäinen, luontainen älykkyys, taito) aikakauteen. Termistä ingenium ja sen historiasta ks. Vittorio Marchis, Dall’Arte…Allo Zero, Piccolo dizionario filosofico dell’ingegneria, Mondadori 2023. Eli työvoima käsitteenä menettää merkityksensä ja sisältönsä jälkiteollisessa tuotannossa. Rabinbach antaa myös ymmärtää, että Helmholtz vaikutti Marxin käsitykseen työvoimasta, mikä mielestäni on aika kaukaa haettu selitys sille, että ilmiselvästi kirjoittaja ei ole jaksanut perehtyä itse työvoiman käsitteeseen Marxilla.
Tai, kuten Dante kirjoittaa: “Paljastuu siis, että koko ihmiskunnan korkein voima on älyllinen voima tai kyky. Ja koska tuollaista voimaa ei voi yksi ihminen tai jokin erityinen yhteisö kokonaisuudessaan ja samanaikaisesti supistaa tekoon, on välttämätöntä ihmislajin moneus, jonka kautta koko tämä voima aktualisoituu; siten on välttämätöntä, että on olemassa luotujen asioiden moneus, jotta koko materian voima aktualisoituisi: muutoin täytyisi olla erillinen voima, mikä on mahdotonta.” (De monarchia I, iii, 7–8.) Brabantilaisten vaikutuksesta Danteen, ks. M. Corti (1993), Percorsi dell’invenzione. Il linguaggio poetico e Dante, Einaudi, 1993, s. 113–145.
Tässä yhteydessä Agamben kääntää energeian termillä ”prassi”, käytäntö, kun taas Agamben 2010, s. 372 ”essere in opera”, ”olla työssä”. Eli hän samaistaa termit ergon ja prattein, mikä lienee pelkkä huolimattomuusvirhe.
Giorgio Agamben (2014), L’uso dei corpi, Neri Pozza, s. 313. Palaan Agambenin tulkintoihin tarkemmin toisessa yhteydessä.
Esimerkiksi Chung-Hwan Chen (1956) “Different Meanings of the Term Energeia in the Philosophy of Aristotle”,Philosophy and Phenomenological Research Vol. 17, No. 1 (Sep. 1956), pp. 56–65. Ks. myös Massimo De Carolis (et.al.) (1989) Sulla potenza. Da Aristotle a Nietzsche. Guida editore.
Agamben 2010, s. 374. Kommunismi olisi siis samaa kuin ”toimettomuus” tai kaikki mahdolliset toimet, kuten Marxilla. Se olisi elämää mahdollisessa. Siksi, jos haluamme ymmärtää, mitä tapahtuu nyt, on lähdettävä suoraan mahdollisesta eikä aktuaalisesta, työvoimasta eikä työstä. Radikaali kieltäytyminen työstä ja etääntyminen työn ilmenemismuotojen tarkasteluista olisi siis ainoa avain nykyisyytemme ymmärtämiseen.
Paolo Virno käyttää ilmaisua ”paralisi frenetica”, eräänlainen ”raivohalvaus”, pattitilanne; se ei ole peräisin voiman puutteesta, vaan ”voiman jäsentymättömän runsauden aiheuttamasta impotenssista”. Sen saa aikaan kykyjen, voimien ja kompetenssien tukahduttava runsaus, Virno Paolo, Dell’impotenza. La vita nell’epoca della sua paralisi frenetica, Bollati Boringhieri, 2021, s. 9. Nykyprekaarin elämää ruokkii siksi puolinainen toimettomuus, ahdistava halvaantuminen työssä olemisen kynnykselle, jolta ollaan aina valmiita kääntymään suoritukseen, voiman aktualisaatioon, mutta päätyy parhaimmillaankin vain tyhjään performanssiin, “suorittamiseen (esecuzione) vailla edeltäjiä ja vailla seuraajia, suorittamiseen, jonka oletettu ansio on olla ei toistettava” (Virno 2021, s. 101). Aristoteles ja mahdollinen jälkeen päin tulevana, ks. Agamben Giorgio, L’irrealizzabile. Per una politica dell’ontologia, Einaudi 2021, s. 67–70. Yleisenä huomautuksena voisi sanoa, että en ole varma, kuinka hyvin voimme analysoida nykyihmisen kokemusta filosofian kautta, siis muistaa tai palauttaa mieliin oman elämämme kaikkia mahdollisuuksia, mutta filosofia tarjoaa kuitenkin joitakin sisäänkäyntejä siihen labyrinttiin, josta kokemuksemme muodostuu.
Surullista kyllä – no, ehkä surullinen ja koominen yhdistyvät tässä näytelmässä – ”työn vapauttamisen” ajatus rehottaa erityisesti ns. marxisteilla: ”Inhimillisen emansipaation panoksena on ennen kaikkea työn vapauttaminen (libérer le travail) riistosta ja hallinnasta, joista se kärsii, mutta tämä on nykyään erottamattomasti sidottu tuotanto-organisaatioiden päämäärien, normien muuttamiseen”, Jean-Marie Harribey (2013) La richesse, la valeur et l’inestimable, Fondements d’une critique socio-écologique de l’économie capitaliste, Les Liens qui libèrent. Eikö “työn vapauttaminen” ole itse asiassa sama kuin sanoa, että, mikä tahansa on työtä? Esimerkkejä voisi löytyä lähempääkin. Itse olen joutunut opettamaan ”Työpolitiikkaa”, luentosarjaa, jonka perin edeltävän sukupolven marxisteilta. On jokseenkin outoa, että Marxin nimeen vannovat tutkijat haluavat vapauttaa työn, kun Marx itse nimenomaan puhui työvoiman (siis ihmisluonnon) vapauttamisesta niistä kahleista (joista keskeinen on mahdottomuus “olla tekemättä”), joihin kapitalistinen tuotantotapa sen ahtaa. Kapitalismi tarkastelee työvoimaa tavarana, ja samalla kapitalismin suorittama ”työn vapauttaminen” tavarana kuitenkin rakentaa edellytykset työvoiman vapauttamiselle. Työvoiman, ihmisluonnon ja luonnon alistaminen tavaraksi tai erityiseksi työksi on keskeistä. Eikö kapitalismi pikemminkin ole ”vapauttanut” ja vapauttaa jatkuvasti erilaisia ihmistoiminnan muotoja työksi. Usein ”marxisteilla” lienee taustalla ajatus “oikeasta työstä” ja kenties työstä ihmiseläimen ontologisena perustana – ajattelutapa, johon on liiankin helppo sortua.