Ilmastoahdistuksen levitessä yhä laajempiin piireihin on ydinvoimasta yhtäkkiä tullut salonkikelpoinen ratkaisu edessämme olevaan energiakriisiin. Kymmenen vuoden takaisia ydinvoiman vastustajia on suorastaan alettu pilkata naiiviudestaan. Miten ikinä voisimmekaan selvitä ilmastonmuutoksen haasteista ja fossiilisen energian korvaamisen tarpeesta ilman ydinvoimaa, tätä länsimaisen tieteen fantastista saavutusta? Nyt ydinvoima näyttäytyy rationaalisena, ympäristön kannalta fossiilisia polttoaineita parempana ratkaisuna, jonka ongelmien, kuten ydinjätteen loppusijoituksen, esiin nostavista voidaan tehdä tieteenvastaisia hörhöjä, jotka eivät paljon eroa koronarokotteiden vastustajista.
Jopa Greenpeace on alkanut häpeillä toistakymmentä vuotta sitten pystyttämäänsä ”itsekkyyden muistomerkkiä” eikä ainakaan aktiivisesti vastusta ydinvoimaa. Myös esimerkiksi Vasemmistonuoret ja Fridays for Future Suomi ovat kääntyneet ydinvoiman kannalle. Erityisesti Tieteen ja teknologian vihreät, kuten Atte Harjanne, ovat kääntyneet suorastaan ydinvoiman puolestapuhujiksi, eikä ydinvoiman lisärakentaminen enää kenties olisi Vihreille hallituskysymys. Asetelmat ovat samanlaiset kuin esimerkiksi Japanissa Fukushiman onnettomuuden jälkeen: miehekkäät ja rationaaliset ydinvoiman puolestapuhujat vakuuttavat laskelmiensa pohjalta, että kaikki on kunnossa, mitään vaaraa ei ole. Ydinvoiman vastustajat tai jo tapahtuneen onnettomuuden jälkeen säteilyä pelkäävät taas voidaan vanhojen patriarkaalisten ennakkoluulojen pohjalta leimata naismaisiksi, säikyiksi, hysteerisiksi. Totta onkin, että onnettomuuden jälkeen säteilyn riskeihin suhtautuivat paljon vakavammin ne, jotka sille käytännössä joutuivat alttiiksi: maanviljelijät, kalastajat, ydinvoimalan työntekijät ja esimerkiksi lähialueen pienten lasten äidit. Energiateollisuuden johto ja muu eliitti – jolla ei ollut eikä ole samanlaista riskiä joutua oikeasti tekemisiin säteilyn kanssa – taas tietenkin vakuutti toiselta puolen Japania, että kaikki on kunnossa.
Itse Fukushiman onnettomuus, joka tapahtui nimenomaan äärimmäisen kehittyneessä teollisuusmaassa, vaikuttaa myös jo unohtuneen täysin. Kuitenkin onnettomuuden seurauksena valtavat maa-alueet muuttuivat elin- tai ainakin viljelykelvottomiksi ja meri saastui radioaktiivisesti jopa pitkälle Japanin alueen ulkopuolelle.
Jopa ympäristöaktivistien puheesta ovat kadonneet ne yhteiskunnalliset argumentit, joita vielä 35–45 vuotta sitten esitettiin laajasti ydinvoimaa vastaan, ja jotka ovat osaltaan vaikuttaneet Keski-Euroopan maiden kuten Saksan päätöksiin ryhtyä sulkemaan ydinreaktoreja (vaikka näitä päätöksiä nyt pilkataankin naiivista Venäjä-uskosta). Ydinvoiman vastustamisella ei kuitenkaan vuosikymmeniin ollut mitään tekemistä Venäjän kaasun tai öljyn kanssa. Ydinvoimaa vastustettiin ennen kaikkea siksi, minkälainen yhteiskuntamalli siihen nähtiin väistämättä liittyvän, siis minkälaista yhteiskunnallista ekologiaa se tuotti – sen lisäksi, että se tuotti radioaktiivista jätettä ja tarjosi mahdollisuuden olla vähentämättä energian kokonaiskulutusta tai olla muokkaamatta yhteiskuntaa laajemmassa mielessä ympäristöystävällisempään suuntaan.
Kenties tunnetuin ja merkittävin ydinvoiman vastaisten yhteiskunnallisten argumenttien esittäjä oli André Gorz. Gorzin tärkeimmät ydinvoiman vastaiset kirjoitukset sisältyvät kirjaan Ecologie et politique, mutta sen keskeiset aihetta käsittelevät osat sisältyvät myös vuonna 1982 julkaistuun suomennosvalikoimaan Eläköön työttömyys. Kirjoituksia työstä, ekologiasta, vapaudesta. Gorzin keskeinen pointti on, että ydinvoima ei ole neutraali teknologia, jolla voidaan vain ratkaista energiantuotantoon liittyviä konkreettisia tehokkuusongelmia. ”Ydinvoimalat eivät ole keino saavuttaa päämääriä, joihin voitaisiin päästä myös muilla keinoin; ne ovat keino, joka määrää ennalta asetettavat tavoitteet ja tuo väistämättä mukanaan tietyn yhteiskuntatyypin, joka sulkeet kaikki muut mahdollisuudet pois” (s. 85). Gorzin mukaan ydinvoima näyttäytyy pikemminkin keinona tehdä yhteiskunnasta hierarkkisempi, kasvattaa tietyn teknokraattisen eliitin valtaa. 1970–80-lukujen vaihteessa Ranska ”ydinvoimaistetaan” – se on nyt Euroopan vahvimmin ydinvoimaan nojaavia maita – ja sen vastustajat leimataan, tutun kuuloiseesti, nimenomaan ”ammattiprotestoijiksi” tai naiiveiksi hölmöiksi.
Ydinvoima johtaa väistämättä vallan keskittymiseen yhteiskunnassa. Ydinvoimalat vaativat keskitettyjä ohjausjärjestelmiä sekä keskitettyjä turvallisuusjärjestelmiä. Voimaloiden turvallisuutta valvomaan vaaditaan aina lisää poliiseja, ja niiden toiminnan salaisuuksista huolehtii tieteellisesti koulutettujen asiantuntijoiden joukko, joiden valtaa ei voida kyseenalaistaa, koska se uhkaisi koko yhteiskunnan turvallisuutta.
Ennen kaikkea Gorz painottaa kuitenkin sitä, että nimenomaan energian tuotantotavan kannalta ydinvoima on väistämättä hierarkkinen. Useimpia teknologioita – vesivoimaa, aurinkovoimaa, tuulivoimaa – voidaan käyttää joko omaehtoisesti pienen mittakaavan itseorganisoiduissa tuotantolaitoksissta tai keskitetyissä kapitalistisissa yksiköissä. Ydinvoiman erottaa näistä kuitenkin se, että energian tuotanto on väistämättä aina keskittynyttä ja hierarkkisesti johdettua. Hajautetusti tuotettua aurinkoenergiaa ei kyetä varastoimaan tai siirtämään yhtä tehokkaasti kuin ydinvoimaa, minkä vuoksi sen suhteellista energiatehokkuutta voidaan käyttää perusteluna tuotannon keskittämiselle. Gorz katsoi jopa, että yhteiskunnan energiatuotannon rakentaminen ydinvoiman varaan johtaisi vähitellen ”ydinfasismiin”, koska ydinvoimaloiden turvallisuuden takaaminen ja niiden keskitetty organisaatiomalli oikeuttaa kaiken mahdollisen yhteiskunnallisen repression. Lisäksi ydinvoimalat ovat niin mittavia ja pitkäkestoisia investointeja, että ne ohjaavat yhteiskuntaa pitkälle tulevaisuuteen.
Jo pelkästään ydinvoimaa tuottavien energiayhtiöiden suuri koko johtaa siihen, että yrityksillä on erittäin suuri yhteiskunnallinen vaikutusvalta. Ne ovat aina ”liian suuria kaatumaan”, minkä vuoksi niiden eduista on huolehdittava. Jo 1970-luvulla Robert Jungk puolestaan korosti teoksessaan Der Atomstaat, että ydinvoimaloissa työntekijöiden lakot voidaan aina turvallisuussyistä kieltää – ja näin rajoitetaan niiden, joille ydinvoima aiheuttaa eniten vaaroja ja haittoja, mahdollisuuksia edes vaatia korkeampaa palkkaa työstään.1 Tuotantolaitoksena ydinvoimala on näin pääoman kannalta ihanteellinen: tehokkuus voidaan aina maksimoida ja samalla täydellinen hallinta oikeuttaa turvallisuuden nojalla. Ydinvoiman olemassaolo itsessään luo tarpeen rakentaa valvontakoneistoja, minkä vuoksi se ei ole yhteiskunnallisesti neutraali, vain tekninen energiaratkaisu.
Vaikka sitä ei olisikaan hankittu Rosatomilta, jokainen ydinvoimala on siis aina myös hierarkiavoimala – energian lisäksi se tuottaa ”asiantuntijuuteen” pohjautuvia hierarkioita. Ydinvoimaloiden rakentamisessa ja käyttämisessä vaaditaan huippusalaista tietoa, joka ei ole avointa “tavallisille kuolevaisille” ja jonka pitämistä salaisena muilta kuin tietyltä koulutetulta eliitiltä voidaan jopa erityisesti perustella esimerkiksi ydinvoiman sotilaalliseen käyttöön liittyvillä riskeillä, koska kyse on viime kädessä kuitenkin samasta teknologiasta. Tässä suhteessa ydinvoima yhtäältä vastaa yleisiä asiantuntijuuteen perustuvia hierarkoita (tietomuodot, jotka perustuvat akateemiseen hierarkiaan ja erityisiin diskursseihin perustuvaan vallankäyttöön samalla tavoin kuin vaikkapa lääketieteessä), mutta toisaalta sisältää itsessään erityisiä salaamisperusteita teknologian vaarallisuuden ja sotilaallisten käyttömahdollisuuksien vuoksi. Siksi ydinvoimassa tavanomaiset hierarkkiset akateemiset tietomuodot ja “kansallisen turvallisuuden” perusteella tehtävä sotilaallinen salaamisperuste vahvistavat toisiaan.
Ydinvoima on siis aivan yhtä lailla yhteiskunnallinen eikä pelkästään energiantuotantoa koskeva ratkaisu kuin venäläisten kaasuputkien rakentaminen. Ydinvoima ei ole koskaan pelkästään tekninen ratkaisu, jolla voidaan ratkaista fyysisen ympäristön kriisiytymistä, vaan se on erinomainen esimerkki siitä, miten kapitalististen yhteiskuntien kolme ekologiaa kytkeytyvät toisiinsa. Fyysinen, mentaalinen ja yhteiskunnallinen ekologia kietoutuvat kaikkialla yhteen. Prosessit, jotka tuhoavat ekosysteemejämme, tuottavat myös monimutkaisia vaikutuksia mielen ja yhteiskunnan ekologioihin, kuten Félix Guattari kuvasi jo vuosikymmeniä sitten, juuri ydinvoiman vastaisen liikkeen suurimman vahvistumisen aikoihin. Esimerkiksi ydinvoiman käyttö tuottaa fyysisten ekologisten ongelmien – ydinjätteen loppusijoitus, onnettomuusriskit ja niin edelleen – lisäksi olennaisia yhteiskunnallisia ja mentaalisia vaikutuksia. Se totuttaa meidät ratkaisemaan ilmastokriisiä hierarkkisin, teknokraattisin tavoin. Luotamme asiantuntijoihin, kuten Tieteen ja teknologian vihreisiin, sen sijaan että alkaisimme itse mullistaa jokapäiväistä elämäämme ja yhteiskunnallisen tuotannon päämääriä kaikkia ympäristöjämme rikastaviin eikä köyhdyttäviin suuntiin.
Ydinvoima on nyt alkanut yhtäkkiä näyttää houkuttelevalta vaihtoehdolta siksi, että viime vuosikymmeninä erityisesti Saksa ja Italia ovat pyrkiessään kehittämään talousmalliaan viennin ja vientiteollisuuden kustannuskilpailukyvylle ahnehtineet mahdollisimman halpaa energiaa – ja saaneet sitä fossiilisten polttoaineiden muodossa Putinin Venäjältä. Mikään materiaalinen pakote ei kuitenkaan aseta vaihtoehdoiksi ainoastaan Putinin kaasua ja ydinvoimaa. Suomessakin tosiasiassa vesivoimalla ja tuulivoimalla tuotetaan nyt jo yhtä paljon energiaa kuin ydinvoimalla.
Ydinvoima esitetään usein valheellisesti myös tehokkaaksi ja täysin ilmastoystävälliseksi energiantuotannon muodoksi. Japanilaisen ydinfyysikon Koide Hiroakin mukaan keskimääräinen ydinreaktori tuottaa tosiasiassa kolme miljoonaa kilowattia lämpöä päivässä, mistä vain kolmannes muuntuu energiaksi. Merivesi on ydinvoimaloiden läheisyydessä seitsemän celsiusastetta lämpimämpää kuin muualla. Uraanin louhiminen kaivoksissa, kuljetus ja käsittely vaatii ainakin nykyisin käytännössä myös fossiilisten polttoaineiden laajaa käyttöä, eikä ydinenergian tuottaminen ole koskaan niin ympäristöystävällistä kuin luulotellaan.
Yhteiskunnallisen ja mentaalisen ekologian tasolla ydinvoima vahvistaa tuotantoprosessien ja sen päämäärien erottamista toisistaan niin, että pääoman arvonlisäyksestä voidaan tehdä yhteiskunnallisen tuotannon ensisijainen päämäärä. Energiaa on tuotettava, keinolla millä hyvänsä, eikä tuotannon vaikutuksilla jokapäiväiseen elämäämme ole niinkään väliä. Tuotanto on teknisesti neutraali, ”Tieteen” legitimoima prosessi, joka on välineellisesti tehokkain tapa tuottaa sitä, mitä ”tarvitsemme”. Sen vaikutuksista yhteiskunnallisiin suhteisiin tai ajattelun ja tuntemisen tapoihimme ei tarvitse välittää. On vain järkevämpää korvata vanhanaikaisemmat energiantuotannon muodot ydinenergialla, nyt fissioenergialla, mutta itsestäänselvästi pian koittavassa tulevaisuudessa tietenkin paljon tehokkaammalla ja ongelmattomalla, vaikkakin toistaiseksi lähinnä utooppisella fuusioenergialla.
Ympäristökriisin ratkaiseminen ydinenergialla opettaa meitä luottamaan johtajiin ja asiantuntijoihin, pelkäämään maailmanloppua ja toivomaan teknistä korjausta sen sijaan, että ottaisimme maailman tulevaisuuden omiin käsiimme ja pyrkisimme muuttamaan niitä yhteiskunnallisia suhteita, jotka määrittävät jokapäiväisen elämämme ratkaisevia ehtoja. Energiapoliittisia ratkaisuja ei voida siis pitää vain teknisinä ratkaisuina, jotka olisivat erotettavissa siitä, miten ajattelemme, miten tunnemme, miten aistimme. Jos odotamme että suuret sankarit, kuten ydinfyysikot, Atte Harjanne tai Greta Thunberg, ratkaisevat tulevaisuutemme, emme voi odottaa muuta kuin elämää, jossa tunnemme, ajattelemme ja elämme valmiita kokemuksia.
Uudet energiainnovaatiot voivat nykyisissä olosuhteissa ainoastaan mahdollistaa yhä kammottavamman henkisen kilpailun vähenevistä tulopaikoista, tulonlähteistä. Teknokraattiset tavat ratkaista ympäristökriisiä nojaavat aina siihen, että olemme kukin eristettyjä yksilöitä, jotka vain odottavat asiantuntijoilta ratkaisuja sen sijaan, että toimisimme itse. Kilpailemme toisiamme vastaan toimeentulosta ja annamme kannatuksemme poliitikoille tai ekoasiantuntijoille, jotka lupaavat ratkaista elinympäristömme jo tuhonneen kriisin jonkin uuden teknologisen kommervenkin avulla. Sivussa voimme lisäksi kilpailla keskenämme siitä, kuka hyveellisimmin säästää henkilökohtaisessa kulutuksessaan energiaa ja kärvistelee viileämmässä suihkussa samalla, kun kapitalistisen tuotannon jatkuva laajeneminen tuhoaa maapalloa.
Kostein vihreän kapitalismin unista on fuusioreaktorien rakentaminen, jossa on mahdollisesti viime vuosina saavutettu merkittäviä edistysaskelia. Vaikka fuusiovoimaa onnistuttaisiinkin käyttämään laajamittaisesti energiantuotannossa, ei se tietenkään ratkaisisi ekologista katastrofiamme, päinvastoin. Yhdistämällä vetyä heliumiksi voitaisiin saada vielä enemmän keinoja ajaa elinympäristömme ja maapallomme, urbi et orbi, vielä entistäkin kammottavampaan kuntoon. Fuusioenergialla voitaisiin tuottaa lisää autoja, yhä valtavampia omakotitaloja, tehokkaampia ja nopeammin vanhenevia älypuhelimia, joilla alati kuvaamme itseämme ja koetamme osoittaa näyttävämme paremmilta kuin ystävämme tai naapurimme.
Ydinvoiman, niin fuusio- kuin fissiovoiman, yhteiskunnallinen ja mentaalinen ekologia tuottaa suljettua yksilöllistä subjektiivisuutta. Kukin kuuntelee yksin kotonaan asiantuntijoiden ohjeita ja noudattaa niitä moraalisia ratkaisuja tekevänä yksilönä. Toiset näyttäytyvät uhkana tai kilpailijana – heidän sähkönkulutuksensa vie minun lämmitysenergiani, heidän kalkkunavoileipänsä minun kaiken proteiinini! Guattari itse näki 1980-luvulla juuri ydinvoiman olennaisena osana uutta kapitalistista kompleksia, jossa elämä alistetaan yhä totaalisemmin tieteellis-teknologiseen hallintaan.
Sabu Kohso esittää kirjassaan Radiation and Revolution, että ydinvoima antaa täydellisen kuvan nykykapitalismin apokalyptisestä luonteesta. Elämme jo jatkuvasti maailmassa, joka on tuhoutumaisillaan, ja jota leimaa täydellisen tuhon, maailmanlopun jatkuva mahdollisuus. ”Rauhanomainen” ydinvoima ja ydinaseet eivät myöskään tosiasiassa ole toisistaan erillisiä vaan teknologisesti ja organisatorisesti kytköksissä toisiinsa. ”Järkivihreät” heittävät vain toivonsa sen varaan, että nämä voitaisiin valistuneiden johtajien ansiosta pitää kuitenkin erillään.
Mikä ydinvoiman asema sitten on nykykapitalismissa ja mikä on sen suhde fossiilisiin polttoaineisiin tai vihreään siirtymään? Kuten sanottu, ydinenergian tuottaminen ainakin tällä hetkellä edellyttää kokonaisprosessissaan myös fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Sen roolina näyttääkin olevan toimia jonkinlaisena jälkiteollisen, elämää työhön panevan biokapitalismin – joka haluaa esittää “vihreää” – lupauksena siitä, että fossiilisista polttoaineista olisi mahdollista luopua myös keskusjohtoisesti, pääoman yhteiskunnallinen ylivalta ja kapitalististen valtioiden suvereenisuus säilyttäen. Siirtyminen liian horisontaalisesti tuotettuihin energiamuotoihin saattaisi saada myös kapitalistisen tuotantotavan näyttämään tarpeettomalta. Siksi nimenomaan ydinvoiman välttämättömyyttä on kaikkialla propagoitava. Lisäksi – sekä ”rauhanomaisen” että sotilaallisen – ydinvoiman herättämä apokalyptinen kauhu saa kaikkialla aikaan hallintahimoa, joka alitajuisesti lienee myös ”järkivihreyden” taustalla: kun kerran olemme luoneet tällaisen tuhovoiman, on keskusjohtoisuus ja kaikkialle leviävä valvonta välttämätöntä.
Siksi pääoman ylivaltaa vastaan kamppaileminen edellyttääkin nyt samalla ydinvoiman kritiikkiä ja samalla kaikkien hierarkkisten elämänmuotojen kritiikkiä, joka perustuu demokraattisten ja ”kolmesti” ekologisesti kestävämpien elämänmuotojen rakentamiseen.
Ydinenergiaan liittyvän apokalyptisen kauhun ja hallintahimon voittamiseksi olisi myös kohdattava selväjärkisesti kysymys siitä, kannattaako inhimillistä elämää maapallolla todella pelastaa ja millä ehdoilla. Ellei ympäristökatastrofia ja energiakriisiä kyetä ratkaisemaan luomalla samalla uudenlaista todellista eikä vain muodollista demokratiaa, ei voida pitää itsestään selvänä, että maapallo kannattaisi pelastaa. Maapallon pelastamiseksi olisi pystyttävä rakentamaan uudenlaisia elämänmuotoja ja yhteiskunnallisia suhteita, jotka eivät perustu jatkuvaan yksilöiden väliseen kilpailuun ja pääoman arvonlisäyksen edellytysten takaamiseen.
Jos vaihtoehtona on elämä yksityisten vartiointiliikkeiden, yksityispoliisien ja -armeijoiden valvomassa, teknologiaeliitin johtamassa yhteiskunnassa, jossa työtä on tehtävä ja itseä kehitettävä aamusta iltaan ja illasta aamuun, ei maapallon tuhoutuminen ja ainakin inhimillisen elämän loppuminen välttämättä tunnu vaivan arvoiselta. Jotta elämä olisi elämisen arvoista, on meidän kyettävä rakentamaan aidosti demokraattisia ja maapallon kannalta kestäviä, kollektiivisia ja horisontaalisia tapoja elää. Sillä jos emme voi mitään muuta kuin pyrkiä eduskuntaan tai ryhtyä konsultiksi voidaksemme muka pelastaa maapallon, ehkä parempi vaihtoehto olisi jättää planeetta kastemadoille ja merisiileille…
