Oikeuden elävät kuolleet turvapaikkalimbossa

Hope fades. Wake up, sleepy head. There is no ship. No salvation. A lifetime spent in waiting. The sun fading, a giant finger pushing his eyelids closed. All he asked for was a beginning. A chance to shake off the weight of the years. I am a big man now, not a dusty nobody. I will prove it. Nothing to carry him across the sea but this wreck of a body, this skeleton boat.

– Jamal Mahjoub: Last Thoughts on the Medusa

Turvapaikkapolitiikka on kuoleman politiikkaa. Kuolema näyttäytyy konkreettisesti, kun EU:n raja- ja merivartiovirasto Frontex antaa tukensa laittomille ja hengenvaarallisille käännytyksille Egeanmerellä ja Kreikan maahanmuuttoministeri toteaa Kreikalla ja EU:lla olevan oikeus suojella omia ulkorajojaan.¹ Suojella miltä? Toisaalta kuolema näyttäytyy turvapaikkaprosessien pitkittymisenä, odotushuoneena, jossa elämä on tauolla ja tulevaisuus epävarma. Oikeuksien keskellä oikeudet antavat odottaa itseään. Hannah Arendtia mukaillen, rasismi ja byrokratia lyövät kättä turvapaikkakysymyksessä² ja turvapaikkaa hakevan edessä on loputon jatkumo virastoja, asiakirjoja ja päätöksistä valittamista. Tässä suhteessa turvapaikanhakijoita ei kuitenkaan kohdella täysin tasavertaisesti.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan keväällä 2022 nosti sietämättömistä, ja usein hengenvaarallisista, olosuhteista pakenevien ihmisten asiat jälleen keskusteluun. Hyökkäys on tuomittu voimallisesti ja Ukrainasta pakenevia ihmisiä on pyritty auttamaan niin oikeudellisesti kuin yksittäisten ihmisten taholta. Tätä solidaarisuutta on kaivattu, eikä tämän tekstin tarkoitus ole kritisoida Ukrainasta pakenevien ihmisten auttamista. Ihmiset ovat kuitenkin liikkuneet ja paenneet yli valtiollisten rajojen myös ennen Ukrainan sotaa. Itse asiassa näin on ollut kautta ihmiskunnan historian. Turvapaikanhakija poliittisena subjektina on kuitenkin saanut aikojen saatossa erilaisia merkityksiä, ja tässä suhteessa Ukrainasta pakenevien ihmisten ja muiden EU:n alueelle saapuneiden ihmisten kohtelussa on räikeitä eroja. Tässä tekstissä käsittelen nimenomaisesti vuoden 2015 aikana EU:n alueelle, ja myös Suomeen, saapuneita turvapaikanhakijoita.  Näiden ihmisten tilanne nimettiin tuolloin nopeasti ”pakolaiskriisiksi”. Tämän ”kriisin” aikana maahan saapuneiden ihmisten kohtelu on ollut kauttaaltaan erilaista niin oikeudellisesti kuin yleisen mielipiteen tasolla. 

Tätä eroa selittää vuonna 2015 maahan tulleiden tuottaminen ennen kaikkea moraalisina toimijoina. Siinä missä ukrainalaisten on nähty pakenevan todellista hätää, kuten asia epäilemättä onkin, tällä hetkellä vuosikausia turvapaikkaprosessissa olleiden hakijoiden on nähty tavoittelevan taloudellisia etuja vastaanottavan maan avuliaisuutta hyväksikäyttäen. Kyse on niin sanotusta ”bogus asylum seeker” (suom. esim. turvapaikkashoppailija) -keskustelusta. Vuonna 2015 maahan tulleisiin kohdistunut epäluulo on näkynyt esimerkiksi nyt ukrainalaisiin sovellettavan EU:n tilapäistä suojelua koskevan direktiivin aktivoinnissa. Toisinaan unohdetaan, että ukrainalaiset eivät suurelta osin ole turvapaikanhakijoita (vaikka he voivat myös hakea turvapaikkaa), vaan heidän oleskelulupansa perustuvat enimmäkseen tilapäiseen suojeluun. Tilapäisen suojelun direktiivi mahdollistaa suojelun tarjoamisen nopeasti ja turvapaikkaprosessia kevyemmällä menettelyllä. Direktiivin 2 artiklan a kohdan mukaan tilapäisellä suojelulla viitataan tilanteeseen, jossa poikkeusluonteisella menettelyllä annetaan välitöntä ja tilapäistä suojelua henkilöille, jotka eivät voi palata kotimaahansa. Direktiiviä sovelletaan tilanteissa, joissa EU:n ulkopuolisista maista pyrkii EU:n alueelle niin suuri määrä turvapaikanhakijoita, että turvapaikkajärjestelmien toiminta vaarantuu.³ Tilapäinen suojelu voidaan ottaa käyttöön, jos komissio esittää sitä Euroopan neuvostolle. Neuvoston tulee tehdä päätös määräenemmistöllä. 

Direktiivi on nyt aktivoitu ensimmäistä kertaa. Herääkin kysymys: miksi direktiiviä ei otettu käyttöön jo vuoden 2015 ja sitä seuraavien tapahtumien johdosta? Vaikuttaa, että direktiivin käyttöönotto olisi ollut paitsi tarpeen, myös merkittävästi parantanut tilannetta. Syyksi on vaikea löytää muuta kuin epäilystä siitä, että tilapäisen suojelun käyttöönotto tuolloin olisi muodostunut ”vetovoimatekijäksi” kotiseuduiltaan pakeneville turvapaikanhakijoille ja johtanut ”turvapaikkashoppailuun”, ilmentäen niitä moraalisen hallinnan tekniikoita, joita turvapaikanhakijoihin jatkuvasti kohdistetaan. Siinä missä EU-kansalaisen kohdalla taloudellinen rationaalisuus ja liikkuminen tällä perusteella nähdään perusoikeutena, turvapaikanhakijoiden osalta vastaavanlainen käytös mielletään moraalittomaksi.⁴ Toisena näkökohtana mainittakoon, että direktiivin käyttöönoton edellyttämä määräenemmistö olisi todennäköisesti ollut vuonna 2015 vaikea saavuttaa paineen kohdistuessa ennen kaikkea EU:n reunavaltioihin. Näin ollen jäsenvaltioilla, joiden turvapaikkajärjestelmät eivät olleet yhtä suurissa vaikeuksissa, ei ollut intressiä ottaa direktiiviä käyttöön.

Vuonna 2015 Suomeen tulleet ihmiset päätyivät siis turvapaikkaprosessiin, joka on monen kohdalla kestänyt tähän päivään saakka. Turvapaikkajärjestelmä ruuhkautui myös Suomessa ja erityisesti prosessiin kuuluvissa turvapaikkapuhutteluissa ilmeni tuolloin vakavia ongelmia. Lisäksi turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa heikennettiin monin eri tavoin, muun muassa kaventamalla oikeusapua, lyhentämällä valitusaikoja ja pienentämällä heidän asioitaan hoitavien juristien palkkioita. Pakolaisneuvonnan kyseiseen Sipilän hallituksen esitykseen antaman lausunnon mukaan:

Esitykset yhdessä rajoittavat merkittävästi avustajien mahdollisuutta hoitaa työtään hyvän asianajotavan velvoittamalla tavalla. Esitetty palkkioiden taso on asetettu niin alhaiseksi, ettei se kata edes minimitoimenpiteiden tuntimäärää.⁵

Kenties juristien palkkioiden suuruudet eivät vaikuta suurimmalta ihmisoikeusloukkaukselta tämän asian tiimoilta. On kuitenkin niin, että kun osaavat juristit eivät voi ottaa turvapaikanhakijoiden asioita hoidettavakseen kustannussyistä, tai voivat ottaa ainoastaan helppoja tapauksia, kaikista haastavimmat tapaukset jäävät hoitamatta tai ne hoidetaan pro bono -perustein. 

Vaikka Marinin hallitus kumosi valtion korvaaman avustajan käyttämistä turvapaikkapuhuttelussa koskevan ”erityisen painavan syyn” edellytyksen ja myös lyhennettyä valitusaikaa koskevan lainkohdan, on tilanne yhä katastrofaalinen. Ensinnäkin, nämä muutokset eivät enää auta niitä ihmisiä, joiden turvapaikkaprosessi on venynyt ja monimutkaistunut Sipilän hallituksen aikana tehtyjen heikennysten vuoksi. Lisäksi esimerkiksi niin kutsuttua ”välineellistämistä” koskeva keskustelu osoittaa, ettei myöskään vasemmistohallitus kenties lopulta kykene seisomaan turvapaikanhakijoiden puolella. ”Välineellistämisellä” tarkoitetaan komission esityksen mukaan tilannetta, jossa ”EU:n ulkopuolinen maa yllyttää ihmisiä unionin alueelle aktiivisesti rohkaisten tai järjestäen tätä liikehdintää oman alueensa kautta ulkorajalle”. Tällaisen toiminnan tavoitteeksi mainitaan “epävakauden aiheuttaminen unionissa tai jossakin jäsenmaassa”.⁶ Pakolaisneuvonnan lausunnon mukaan komission ehdotukset välineellistämisen torjumiseksi “tarkoittaisivat hakijoiden oikeusturvan kannalta kyseenalaisimpien menettelyiden ja rajoitusten lisäämistä eli rajamenettelyiden laajentamista, rekisteröinnin viivästyttämistä sekä vastaanotto-olosuhteiden ja tehokkaiden oikeussuojakeinojen heikentämistä entisestään”.⁷

Heikennykset turvapaikanhakijoiden asemaan ovat luoneet Suomeen akuutin ihmisoikeuskriisin, jossa hakijoita uhkaa paperittomuus ja jossa he toisaalta ovat vuosikausia kestävien oikeusprosessien limbossa. Tätä ongelmaa on pyritty ratkaisemaan loppuvuodesta 2021 käynnistetyn Lupa elää -kansalaisaloitteen avulla. Aloitteessa ehdotetaan, että Suomen valtio myöntää nelivuotisen jatkuvan oleskeluluvan henkilöille, jotka ovat hakeneet turvapaikkaa Suomesta ennen 1.1.2017 eivätkä ole saaneet jatkuvaa oleskelulupaa.⁸ Aloite keräsi vaadittavan määrän allekirjoituksia ja siirtyi eduskunnan käsittelyyn. Hiljattain aloitteesta käytiin eduskunnassa lähetekeskustelu ja se siirrettiin valiokuntakäsittelyyn. Aloitteen vastaanotto ei kuitenkaan lupaa hyvää: vaikka muun muassa sisäministeriön selvitys kertalaillistamisesta tukee aloitteen tavoitteita, keskustan ja SDP:n ryhmät hallintovaliokunnassa tyrmäsivät selvityksen täysin toteamalla, että ”ministeriö saa oman toimivaltansa rajoissa selvittää mitä haluaa”.⁹

Kun puhutaan esimerkiksi translaista, huumausaineiden dekriminalisoinnista tai muista vastaavista lakimuutoksista, nämä hankkeet esitetään äärimmäisen haastavina kokonaisuuksina, jotka vaativat vuosikausien valmistelutyön ja jotka ovat luonnostaan hitaita prosesseja. Samaan aikaan turvapaikanhakijoita koskevat oikeudelliset heikennykset ovat menneet sukkana läpi. Tämän on todennut myös Pakolaisneuvonnan toiminnanjohtaja Pia Lindfors Demla ry:n oikeuspoliittisessa seminaarissa syksyllä 2022. Lindforsin mukaan, vaikka myös ulkomaalaisasioissa on viime vuosina tehty hyviä selvityksiä ja valmisteltu perusteellisesti perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista vahvistavia lakiluonnoksia, nämä eivät mene läpi edes lakiesityksiksi asti. Sen sijaan hyvinkin radikaaleja heikennyksiä erityisesti turvapaikanhakijoiden oikeuksiin tehdään olemattomalla valmistelulla ja vaikutusten arvioinnilla, ja eduskunta nielaisee ne pureskelematta.  Vaikuttaakin siltä, että kuten aiemmin puheena olleen tilapäistä suojelua koskevan direktiivin kohdalla, myös turvapaikanhakijoiden oikeudellista asemaa Suomessa koskevien muutosten osalta oikeusjärjestelmän rakenteisiin on pesiytynyt elementtejä, jotka pohjautuvat paitsi suoranaiseen rasismiin, myös edellä mainittuihin taipumuksiin arvottaa turvapaikanhakijoiden motiiveja eri tavoilla ja siten luokitella hakijat “ansaitseviin” ja “ei-ansaitseviin”. Tällaiset käsitykset vaikuttavat nimenomaisesti rakenteellisella ja institutionaalisella tasolla, mutta näyttäytyvät myös yksilöiden toiminnassa. Nämä käsitykset näkyvät esimerkiksi siinä, miten jopa turvapaikanhakijoiden parissa työskentelevien, ja järjestelmän ongelmia päivittäin kohtaavien, henkilöiden on ilmeisen haastavaa kyseenalaistaa järjestelmän pohjimmaista oikeutusta. Mihin perustuu se ajatus, että turvapaikanhakijoiden täytyy todistaa ansaitsevansa turvapaikka? Miksi koetaan, että ylipäätään tarvitaan tilanteita, kuten turvapaikkapuhutteluja, jotka ovat paitsi nöyryyttäviä, mahdollisesti myös uudelleentraumatisoivia ja siten suoranaisen vahingollisia? 

Monet turvapaikkajärjestelmän ongelmista paikantuvat juuri puhuttelutilanteisiin. Ulkomaalaislain 97 §:n mukaan ”maahanmuuttovirasto suorittaa turvapaikkapuhuttelun, jossa suullisesti selvitetään hakijan perusteet häneen kotimaassaan tai pysyvässä asuinmaassaan kohdistuneesta vainosta tai muista oikeudenloukkauksista ja niiden uhkista”. Puhuttelussa toisin sanoen pyritään selvittämään syyt, joiden vuoksi turvapaikkaa on haettu Suomesta ja joiden vuoksi hakija ei voi palata kotimaahansa. Puhuttelutilanne on vaikea kenelle tahansa, mutta erityisen haastava sen on katsottu olevan niin sanotusti haavoittuvassa asemassa oleville turvapaikanhakijoille. Haavoittuvuus on paitsi sosiaalinen ja poliittinen, myös oikeudellinen käsite. Ulkomaalaislain 96 §:n mukaan ”hakijalle, jolla on …  haavoittuvasta asemasta johtuvia tai muuten turvapaikkamenettelyn aikana todettuja erityistarpeita, annetaan tukea sen varmistamiseksi, että hän voi hyötyä turvapaikkamenettelyyn liittyvistä oikeuksista ja noudattaa siihen liittyviä velvollisuuksia”. Vastaanottodirektiivin 21 artiklan mukaan jäsenvaltiolla on velvollisuus ottaa lainsäädännössään haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden erityistilanne huomioon. Nämä sanamuodot ovat varsin avoimia, niissä ei toisin sanoen määritellä, mitä haavoittuvuus tarkemmin pitää sisällään. Esimerkiksi Maahanmuuttovirastolla on ohjeita haavoittuvuuden tunnistamiseen, mutta kuten on huomautettu, systemaattisia prosesseja haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden tunnistamiseen ja ohjaamiseen tuen piiriin ei vaikuta olevan.¹⁰

Marjaana Laine kirjoittaa Pakolaisneuvonnan syksyllä 2022 julkaisemassa Haavoittuva asema turvapaikkaprosessissa -artikkelikokoelmassa traumatisoituneen turvapaikanhakijan asemasta: 

Turvapaikkamenettely on traumatisoituneelle kidutuksen uhrille lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä, ellei haavoittuvaa asemaa ja erityistarpeita oteta huomioon. Hakijan edellytetään kertovan kaikki perusteet, myös erittäin arkaluonteiset, omat ja läheisten traumaattisimmatkin kokemukset yksityiskohtaisesti, johdonmukaisesti ja ”omakohtaisesti”. Hakijan edellytetään luottavan viranomaisiin ja tulkkeihin. Lähtökohtaisesti vaaditaan myös sitä, että hakija kertoo heti menettelyn alusta alkaen kaikista, myös kaikkein traumaattisimmista asioista.¹¹

Turvapaikkapuhuttelut, ja niiden tuottaman tiedon arviointi, vaikuttavat rakentuvan tiettyjen ennakko-oletusten varaan. Turvapaikanhakijoiden edellytetään toimivan loogisesti ja rationaalisesti ja kykenevän kertomaan kansainvälisen suojelun perusteensa johdonmukaisesti.¹² Traumatisoituneen henkilön ei kuitenkaan yleisesti ottaen katsota voivan tällä tavalla toimia. Traumaperäisen stressihäiriön oireiksi mainitaan muun muassa traumaattisen tapahtuman kokeminen uudelleen toistuvina muisti- ja mielikuvina, tuntemuksina tai unina traumaattisesta tapahtumasta, pyrkimys välttää traumaattisesta tapahtumasta muistuttavia asioita sekä traumaattisten muistojen ja mielikuvien aiheuttama jatkuva varuillaanolo.¹³ Traumaattisten kokemusten seurauksena voi ilmetä myös niin kutsuttuja dissosiatiivisia häiriöitä. Kyseessä on mielen rakenteiden välille syntyvä katkos, joka johtaa tunteiden, muistin, ajattelun, toiminnan ja identiteetin yhteyden katkeamiseen.¹⁴

Äkkiseltään ratkaisuksi tarjoutuu turvapaikkapuhuttelujen muokkaaminen traumainformoiduiksi, hyvän psykososiaalisen tuen tarjoaminen hakijoille ennen puhutteluja ja avustajan mahdollisuus osallistua puhutteluun. Nämä keinot voivat hyvinkin parantaa yksittäisten hakijoiden asemaa ja tehdä prosessista inhimillisemmän. Mutta miksi tarvitsemme tätä prosessia? Eivätkö kaikki hakijat ansaitse inhimillisen kohtelun, olivat he traumatisoituneita tai eivät? Voisimmeko ajatella traumaa täysin toisella tavalla? 

Esimerkiksi Martha Fineman on esittänyt, että haavoittuvuus tulisi ymmärtää universaaliksi ja jatkuvaksi, inhimilliseen olemiseen sisältyväksi tilaksi.¹⁵ Vaikka kaikki ihmiset ovat haavoittuvia, omaa osa Finemanin mukaan enemmän resilienssiä. Finemanin teoriassa resilienssi ei kuitenkaan typisty yksilön ominaisuudeksi, jota joko on tai ei ole, vaan katse käännetään instituutioihin ja rakenteisiin, jotka tuottavat niin haavoittuvuutta kuin resilienssiäkin. Haavoittuvuus ja resilienssi eivät näin katsottuna ole yksilön sisäsyntyisiä ominaisuuksia, vaan ne rakentuvat yhteiskunnallisissa suhteissa.  Haavoittuvuutta ja resilienssiä voidaan siten lisätä tai vähentää yhteiskunnallisten instituutioiden ja rakenteiden kautta tai niitä muuttamalla. Ratkaisua haetaan tällöin niin instituutioiden kuin rakenteiden tarkastelusta ja muokkaamisesta, samaten kuin ”responsiivisen” valtion käsitteestä. Lyhyesti määriteltynä valtion “responsiivisuus” viittaa juuri valtion kykyyn ottaa haavoittuvuus huomioon ja valtion vastuuseen tästä haavoittuvuudesta.¹⁶ Kenties voidaan sanoa, että responsiivisella valtiolla on positiivisia velvollisuuksia toimia tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden takaamiseksi. 

Finemanin teoria on arvokas avaus usein kovin kovia arvoja omaavalla oikeustieteen kentällä. Silti se on myös altis kritiikille, jonka kärjiksi nousevat valtiokeskeisyys ja resilienssi. Kun turvapaikanhakijoiden tilanne vaikuttaa juontuvan juuri valtioiden suvereniteetin turvaamispyrkimyksistä inhimillisen hädän kustannuksella, kuulostaa äkkiseltään sangen optimistiselta kohdistaa odotukset juuri valtioon. Kenties Finemanin teoria voitaisiin nähdä jonkinlaisena valtion radikaalina uudelleenajatteluna, mutta vaikuttaa, että Finemanin responsiivinen valtio muistuttaa itse asiassa varsin monessa suhteessa sitä tapaa jolla ihmisoikeusjärjestelmä jo nyt edellyttää valtioiden toimivan. Valtion ongelmaan liittyy myös resilienssin käsite. Vaikuttaakin siltä, että yhä useammin resilienssin diskursiiviset strategiat otetaan käyttöön silloin, kuin pyritään vähentämään valtion vastuuta ja vastuuttamaan vastaavasti yksilöitä omasta hyvinvoinnistaan. Miksi lisätä esimerkiksi määrärahoja psykiatriseen sairaanhoitoon, kun voidaan lisätä potilaiden resilienssiä? Onko valtion tuottaman resilienssin ajatus lopulta päinvastainen responsiivisen valtion käsitteen kanssa?

Samaten voidaan pohtia, onko rationaalinen ja loogisesti toimiva yksilö kuitenkaan tällä hetkellä vallitsevien ajatussuuntausten ja käytäntöjen keskeinen hahmo. Eikö juuri politiikan tutkimuksen, sosiologian ja filosofian kentillä olla jo vuosikausia pohdittu ennemminkin subjektin haurautta ja kiistetty kiivaasti nämä attribuutit? Tässä kohtaa vastalause voisi kenties olla muotoiltu siten, että se mitä tieteenaloilla tapahtuu ei kohtaa juuri lainkaan esimerkiksi turvapaikkajärjestelmän käytännön todellisuutta. Filosofinen kahvipöytäkeskustelu ei ole kerta kaikkiaan tavoittanut turvapaikkapuhutteluista vastaavia viranhaltijoita. Kenties näin. Sanottakoon kuitenkin, että juuri haavoittuvuus ja esimerkiksi niin kutsutut terapeuttiset interventiot näyttävät, yhtä lailla kuin olettamus rationaalisesta subjektista, vaikuttavan yhteiskunnan rakenteissa ja instituutioissa. Myös Suomessa on käyty kaivattua keskustelua siitä, miten yhteiskunnalliset, usein resursseihin paikantuvat ongelmakokonaisuudet typistetään yksilöiden psykososiaalisiksi pulmiksi, joita voidaan hoitaa ennen kaikkea terapiassa. 

”Terapeuttinen valta” -kirjassa teoksen otsikosta jo löytyvä keskeinen käsite määritellään yhteiskunnalliseksi vallankäytöksi, ”jossa yhdistyvät psykologiatieteellisestä asiantuntijuudesta sekä terapiamuodoista kumpuavat sanastot, arvot ja toimintatavat”.¹⁷ Kirjassa todetaan, että Suomen hyvinvointivaltiomallin kantavana ajatuksena on ollut tuloerojen tasaaminen, köyhyyden vähentäminen ja työkyvyn ylläpitäminen. Näiden edellytykset ovat tarjonneet koulutus, terveydenhuolto ja sosiaaliturva. Tälle mallille on ollut erityisen tyypillistä se, että vaikeuksia kohdatessaan kansalaiset ovat voineet kääntyä valtion puoleen. 1980-luvulta alkaneet hyvinvointivaltion keskeisiin toiminta-alueisiin kohdistuvat heikennykset ovat kuitenkin vieneet painopistettä yhä enemmän kohti itsevastuullisuutta ja aktivointia. Tämä on myös resilienssikritiikin olennainen kärki. Valtion viesti olisi aiemmin voinut karrikoidusti ilmaistuna kuulua ”tämä on valtio ja te olette alamaisia, vaihtokaupassa saatte valtion suojeluksen”. Nykyään viesti vaikuttaa kuitenkin olevan ”Tämä on valtio, johon kohdistuu monenlaisia vaikeasti arvioitavissa olevia turvallisuusuhkia ja kriisejä, ja tästä syystä valtiollista suojelua ei valitettavasti näissä olosuhteissa voida täysimääräisesti taata. Mitä voimme kuitenkin tehdä, on luoda teille kansalaisille itsenäistä kykyä selvitä katastrofeista.”¹⁸

Finemanin teorian ansioksi voidaan epäilemättä lukea se, että resilienssi ja haavoittuvuus nähdään yhteiskunnallisten rakenteiden tuottamina yhteiskunnallisina ilmiöinä, joiden vahvistamiseen tai heikentämiseen self-help-oppaat eivät juurikaan tarjoa ratkaisuja. Myös Finemanin ajatus haavoittuvuuden sinänsä universaalista luonteesta on helppo jakaa: olemme kaikki toistemme varassa ja linkittyneet toisiimme mitä moninaisimmilla yhteyksillä. Haavoittuvuuden ja ei-haavoittuvuuden (mitä sellainen voisi edes tarkoittaa?), välille ei ole tarpeen rakentaa suurta kuilua. 

Vaikuttaa myös siltä, mitä turvapaikkapuhutteluissa peräänkuulutettuun muistamiseen tulee, että traumamuistamisen ja ”tavallisen” muistin välillä nähdään usein liian jyrkkä ero. Jenny Skrifvars ja Hedayat Selim kirjoittavat Haavoittuvuus turvapaikkaprosessissa -teoksessa muistista:

Muisti ei ole objektiivinen, tarkka kuvaus tapahtumista, eikä sitä voi millään tavalla verrata videonauhuriin. Sen sijaan muisti on subjektiivinen ja tulkinnallinen prosessi, johon vaikuttavat aiemmat kokemuksemme, asenteemme sekä tietomme. Kaikki muistinkäsittelyn vaiheet, eli alkuperäinen mieleen painaminen, mielessä säilyttäminen sekä mieleen palauttaminen, ovat alttiita virheille ja vääristymille.¹⁹

Muisti ei siis myöskään ei-traumatisoituneella henkilöllä toimi videonauhurin tavoin. Lisäksi muistaminen on kulttuurista. Kuten Skrifvars ja Selim kirjoittavat, ”kulttuuri vaikuttaa kaikkiin muistinkäsittelyn vaiheisiin, kuten siihen, mihin kiinnitämme huomiota ympäristössämme, mitä pidämme tärkeänä ja miten muistamme tapahtumia”.²⁰ Muistin kulttuurinen elementti onkin osoittautunut erityisen haastavaksi haastateltaessa esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia turvapaikanhakijoita. Puhuttelutilanteissa voidaan esimerkiksi olettaa, että henkilö osaa kertoa oman seksuaalisuutensa kehityksestä yksityiskohtaisia tietoja. Tiedot, joita puhuttelijat odottavat kuulevansa, perustuvat paitsi stereotyyppisille ja homonormatiivisille käsityksille seksuaalisuudesta, myös sellaiseen käsitykseen muistista, joka ei välttämättä ota huomioon muistin kulttuurista ulottuvuutta. Asiat, jotka Suomessa kasvanut henkilö muistaa omasta seksuaalisuudestaan elämänsä varrelta, voivat olla hyvin erilaisia, kuin mitä vaikkapa Irakissa kasvanut henkilö muistaa. Kenties tässä voidaan myös havaita terapiavallan vaikutus: onko niin, että rationaalinen ja itsenäinen toimija on korvautunut psykologisoidulla subjektikäsityksellä, jossa olennainen piirre on kyetä loputtomasti analysoimaan itseään, omia tunteitaan ja henkilökohtaista historiaansa? Ja tähän analyysiin ja itsetutkiskeluun kykeneminen muodostuu suojelun edellytykseksi? 

Turvapaikkapuhuttelujen ohella ongelma on prosessien pitkittyminen, kuten Lupa elää -aloitekin on nostanut esiin. Aloitteessa mainitaan, että:

käsittelyruuhkan ja oikeusturvaheikennysten seurauksena turvapaikkamenettelyissä tehtiin virheitä, joiden korjaaminen valitusprosessien kautta eri oikeusasteissa on ollut aikaa vievää ja toisinaan mahdotonta. Epäonnistuneiden turvapaikkapuhuttelujen vuoksi osa turvapaikkaa hakeneista on joutunut hakemaan turvaa uudelleen. Samaan aikaan virheellisten ja venyneiden prosessien seurauksena syksyllä 2021 osa vuosina 2015 ja 2016 Suomesta turvapaikkaa hakeneista ihmisistä odottaa edelleen ensimmäistä lainvoimaista päätöstä alkuperäiseen turvapaikkahakemukseensa.⁸

Turvapaikanhakijat ovat joutuneet oikeudelliseen limboon, jossa paperittomuuden uhka on konkreettinen. Tällaista välitilaa voidaan luonnehtia suoranaisesti myös elämän ja kuoleman välitilaksi: kielteinen turvapaikkapäätös voi tarkoittaa palauttamista hengenvaarallisiin olosuhteisiin, toisaalta turvapaikanhakijoiden elämä on tauolla prosessin ajan. Samaan aikaan liberaaleja ihmisoikeuksia on käytetty oikeuttamaan esimerkiksi Yhdysvaltain Lähi-idän operaatioita, joita on perusteltu juuri ihmisoikeuksien, vapauden ja demokratian puolustamisella. Sima Shakshari kutsuu tällaista politiikkaa oikeuksilla tappamisen politiikaksi (eng. politics of rightful killing). Shaksharin mukaan niin Michel Foucault’n biopolitiikan käsite kuin Achille Mbemben nekropolitiikan ajattelukaan eivät riitä selittämään tätä ”oikeudellisten elävien kuolleiden” tilaa, jossa ihmiset ovat samaan aikaan oikeuksien kyllästämiä ja niistä täysin riisuttuja. Oikeuksilla tappamisen politiikka sijoittuu näiden käsitteiden väliin selittäen muun muassa terrorisminvastaista sotaa, jonka aikana sota-alueilla asuvien ihmisten oikeudet ja suojelu nähtiin sodan raison d´êtrena, mutta joiden elämää ja kuolemaa nämä samat oikeudet määrittivät.²¹ Oikeuksilla tappamisen politiikka ei myöskään ilmene pelkästään esimerkiksi pakolaisleireillä, vaan se on nimenomaisesti normaalin tilan politiikkaa, jossa tappaminen tapahtuu hienovaraisesti kuolemaan jättämällä. Oikeudellista elävää kuollutta ei voi tappaa kuka tahansa, vaan ainoastaan vapauttajavaltiot oikeuksien, vapauden, demokratian, vapaan markkinatalouden ja globaalin turvallisuuden nimissä.²²

Vaikka Shaksharin konteksti on nimenomaan terrorisminvastainen sota, voidaan samaa ajattelua soveltaa myös Suomen tilanteeseen. Turvapaikanhakijan oikeudellinen tila on sääntelyn kyllästämä. Turvapaikanhakijoihin sovelletaan paitsi kansallista lainsäädäntöä, myös EU-oikeutta ja kansainvälisiä sopimuksia. Oikeuksia, ja ehkä erityisesti puhetta oikeuksista, on paljonkin. Näitä lakeihin kirjattuja oikeuksia voidaan kuitenkin tarvittaessa kiertää muilla oikeudellisilla kommervenkeilla. Samaan aikaan oikeuksilla ja erityisesti niiden heikennyksillä on luotu juuri välitila, johon turvapaikanhakijan on helppo pudota. Turvapaikkajärjestelmää itsessään perustellaan ”eurooppalaisen elämäntavan turvaamisella”. Vuonna 2019 aloittanut Euroopan komissio asetti yhdeksi toiminnan painopisteeksi teeman “Protecting our European way of life”, jonka nimi sittemmin muutettiin muotoon ”Promoting our European way of life” (suom. eurooppalaisen elämäntavan edistäminen).²³ Kyseinen kokonaisuus käsittää aihepiirejä työmarkkinoista koulutukseen ja ilmastoon, ja myös maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyen. Kyseisen teeman alla muuttoliikkeet liitetään Euroopan Unioniin kohdistuvien uhkien joukkoon. 

Tämä uudistus on vain yksi esimerkki EU:n turvapaikanhakijoiden turvallistamisesta, toisin sanoen turvapaikanhakijoiden esittämisestä ennen kaikkea turvallisuusuhkien kautta. Toinen esimerkki voisi olla niin kutsuttu uusi turvapaikka- ja muuttoliikesopimus (”New Pact on Immigration and Asylum”). Sopimuksen tavoitteena on muuttoliikkeiden kokonaisvaltainen hallinta, painotuksen ollessa erityisesti tehokkaissa karkotuksissa ja rajojen valvonnassa.²⁴ Kokonaisuudessaan sopimus vain voimistaa turvapaikanhakijoiden raamittamista nimenomaan turvallisuuskysymyksenä. Eurooppaa täytyy siis suojella turvapaikanhakijoilta ja tämän suojelun keskeinen toteutusmekanismi on oikeus. Vaikuttaakin siltä, että kyseessä on Foucault’n luonnehtima tilanne, jossa yhden elämän mahdollistaminen toisen kuoleman kustannuksella on juuri biopolitiikan harjoittamisen ytimessä.²⁵ Shakshari puolestaan lisää tähän, että yhden väestön elämien hallinnointi lepää toisen väestön alistamisella kurille, kontrollille ja lopulta kuolemalle. Tämä väestö on suojeltuun väestöön nähden ulkopuolinen ja uhkaa sen intressejä.²¹

Turvapaikkajärjestelmää moititaan usein vanhentuneeksi juuri turvallisuusnäkökohtiin nojautuen. Erityisesti nämä puheenvuorot ovat lisääntyneet vuoden 2015 jälkeen. Oman lisänsä keskusteluun toi Valko-Venäjän hallinnon vuonna 2021 harjoittama menettely, jossa järjestettiin painostustarkoituksessa turvapaikanhakijoita joukoittain Puolan rajalle. Milka Sormunen on kuitenkin esittänyt, että ”tyypillisen vanhentumiskritiikin epämääräisyys hämärtää turvapaikkajärjestelmän vanhentumista koskevaa keskustelua”.²⁶ Järjestelmän vanhentuminen ja sen oikeudellisten reunaehtojen vanhentuminen ovat kaksi eri asiaa, mutta lisäksi on kyse erityisesti järjestelmään kohdistuvien odotusten vanhentumisesta. Tämän ongelman syyksi Sormunen esittää, että odotukset vanhenevat siksi, että oikeudellisin keinoin ei voida ratkaista ongelmia, jotka eivät ole luonteeltaan oikeudellisia. 

Joitakin tässä tekstissä esitettyjä ongelmakohtia voitaisiin korjata oikeudellisin keinoin. Oikeudellisin keinoin ei voida kuitenkaan korjata ongelmaa, joka on itse turvapaikkajärjestelmä. Nadine El-Enany on esittänyt, että turvapaikkajärjestelmä on läpeensä imperialistinen ja rasistinen konstruktio, jonka korjaamiseen kosmeettiset toimet, pykälän muuttaminen sieltä täältä, eivät tepsi. El-Enanyn mukaan turvapaikanhakijasubjektin rakentamisen taustalla on lopulta suvereenin valtion vahvistamisen eetos. Oikeudelliset kategoriat, joihin “turvapaikanhakija” lukeutuu, tuotetaan vastaanottajavaltioiden käsityksistä lähtien.²⁷ Turvapaikanhakijasubjekti ilmeneekin Nevzat Sogukia mukaillen valtasuhteiden leikkauspisteessä ja muodostuu modernin valtiollisuuden näyttämöksi.²⁸ Jos katsotaan tässä tekstissä esitettyjä esimerkkejä, kuten välineellistäminen ja eurooppalaisen elämäntavan turvaaminen, voidaan huomata, että turvapaikanhakijoiden tilanne näyttäytyy ennen kaikkea “haasteena” ja “kriisinä”. Tällainen käsitteellistyksen tapa on kuitenkin harhaanjohtava, sillä se keskittyy rajavalvontaan ja rajoituksiin, jättäen huomiotta sen, että juuri nykyisen kaltainen rajapolitiikka ja valtiojärjestelmä ovat vähintään osasyyllisiä näihin “haasteisiin” ja “kriiseihin”.²⁹

Ihmiset ovat aina liikkuneet. Nykymuotoinen jaottelu normin mukaisiin kansalaisiin, joiden viittauspiste on kansallisvaltio, jättää väistämättä ulkopuolelleen tähän normiin sopimattomat ei-kansalaiset tai toisen valtion kansallisuuden omaavat henkilöt, joilla ei katsota olevan syytä lähteä oman valtionsa alueelta. Rajojen ylittämisiä, turvapaikanhakijoita ja ylittämisten rajoittamiseen tähtääviä toimia on olemassa vain maailmassa, jossa on rajoja. Turvapaikanhakijoihin kohdistuva oikeus on näin katsottuna erityisesti valtionmuodostuksen ja suvereeniuden artikulaation muoto.

El-Enany vaatiikin turvapaikkaoikeuden politisoimista. Niin oikeustieteilijöiden kuin muidenkin toimijoiden tulee osallistua oikeusjärjestelmän kritiikkiin, joka ylittää yksittäisistä sanamuodoista väittelyn. Tämän kritiikin tulee kohdistua järjestelmän perustaviin rakenteisiin ja niihin sisäänrakennettuihin odotuksiin. On kuitenkin huomattava, että toisinaan myös sinänsä poliittisena alkanut keskustelu juridisoituu. Näin päädytään kiistelemään parhaista sääntelymahdollisuuksista, oikeuden mukautumiskyvystä ja pykälien sisällöistä. Tämä ei riitä. Keskustelun täytyy kyseenalaistaa koko oikeusjärjestelmä, suvereniteettia ihmishengen kustannuksella suojeleva valtio ja sen käytännöt. 

Wendy Brownia mukaillen ei ole kuitenkaan tarkoitus sanoa ihmisille, joilla ei ole oikeuksia, etteivät he mitään oikeuksia edes tarvitse,³⁰ ikään kuin oikeudet olisivat vain liberalismin keksimää huttua. Oikeuksiin ei kuitenkaan voi tuudittautua. Niin turvapaikanhakijoiden oikeuksiin tehdyt heikennykset kuin vaikkapa aborttilainsäädännöstä käyty keskustelu osoittavat, että oikeudet eivät ole staattisia ja kerran saavutettuina riittäviä. Oikeuksista täytyy kamppailla uudestaan ja uudestaan, eikä niitä voi siksi ottaa päämääräksi sellaisenaan. 

Oikeudet toimivatkin parhaiten, kun ne ymmärretään strategisena kenttänä. Termi strateginen kenttä juontaa juurensa Foucault’n käsitteistöstä. Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa Foucault mainitsee, että vastarinta voidaan ymmärtää vain strategisen kentän osana.³¹ Strateginen kenttä puolestaan tulee ymmärrettäväksi sen valossa, mitä Foucault hetkeä aiemmin kirjoittaa vallasta. Valta ei Foucault’n mukaan ole niinkään kaiken alleen peittävä voima, vaan vallan kokonaisvaltaisuus syntyy siitä seikasta, että valta syntyy joka hetki, jokaisessa suhteessa. Valta on siis epävakaata ja paikallista.³² Tämän lisäksi, erilaiset vallan paikalliset keskukset omaavat usein toisiinsa nähden ristiriitaiset päämäärät ja toimintalogiikat. Syntyy keskenään kamppailevien voimien kenttä, jonka avulla voidaan kenties myös havainnollistaa oikeuden toimintaa. Esimerkiksi Samuli Hurri on tarkastellut EU:n toimintaa strategisena kenttänä, huomioiden niin oikeuden, kuin myös talouden, turvallisuuden ja politiikan sektorit keskenään kamppailevina kokonaisuuksina.³³

Mitä muuta oikeuksien strateginen analyysi voisi käytännössä tarkoittaa? Olen aiemmin todennut, että esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen voitokkaasti hyödyntämä strateginen essentialismi on sukupuolivähemmistöjen kohdalla toiminut ennemminkin vahingoksi.³⁴ Gayatri Chakravorty Spivakin kehittämä käsite viittaa “erimielisten ja moniäänisten ryhmittymien kykyyn järjestäytyä tilapäisesti essentialisoivan sateenvarjon alle saavuttaakseen erilaisia tavoitteita”.³⁵ Seksuaalivähemmistöjen oikeudellinen historia osoittaa, että seksuaalisuuden esittäminen essentialistisesti yksilön muuttumattomana ominaisuutena on saanut esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kääntymään sille kannalle, että homoseksuaalisuuden ollessa yksilön luonnollinen piirre, ei sen olemassaolosta ole mieltä rangaista. Kuitenkin samaan aikaan essentialistinen tulkintatraditio on johtanut tilanteisiin, joissa transsukupuoliset alistetaan ihmisarvoa loukkaaville tutkimuksille heidän “todellisen” sukupuolensa selvittämiseksi. Näin oikeudelliset strategiat voivat vahvistaessaan yhden ryhmän oikeuksia heikentää vastaavasti toisen ryhmän oikeuksia. Samalla tavalla turvapaikkaprosessissa mainitut ongelmat juontuvat jossain määrin juuri siitä käsityksestä, että seksuaalisuus on turvapaikanhakijan ominaisuus, joka voidaan oikeilla menetelmillä hänestä haarukoida esiin. 

Oikeuksia tulee siksi tarkastella paitsi historiallisesti, myös kontekstuaalisesti ja intersektionaalisesti. Oikeuksien strateginen analyysi mahdollistaa paitsi oikeuksien tavoittelun tehokkaasti, myös sen huomioimisen, että oikeuksien puolesta kamppailu ei ole tasavertaista eikä universaalia. Keskittymällä siihen, missä paikallisissa konteksteissa oikeudet vaikuttavat ja mitä niillä halutaan saada aikaan, voidaan kenties välttää joitakin sudenkuoppia. On täysin järkeenkäypää kamppailla esimerkiksi Lupa elää -aloitteen tai prosessuaalisten parannusten puolesta. Samaan aikaan kun näitä tavoitteita pyritään saavuttamaan, tulee meidän pysähtyä pohtimaan sitä, mitä ja ketä turvapaikkajärjestelmä pohjimmiltaan suojelee.

1. “Tuore raportti paljastaa: EU:n rajavartiosto Frontex ummisti silmänsä Kreikan ihmisoikeusrikkomuksilta Egeanmerellä” YLE 29.7.2022. https://yle.fi/uutiset/3-12555945.
2. Hannah Arendt: The Origins of totalitarianism, Lontoo, Penguin Books 2017.
3. Neuvoston direktiivi 2001/55/EY, annettu 20. päivänä heinäkuuta 2001, vähimmäisvaatimuksista tilapäisen suojelun antamiseksi siirtymään joutuneiden henkilöiden joukottaisen maahantulon tilanteissa, ja toimenpiteistä näiden henkilöiden vastaanottamisen ja vastaanottamisesta jäsenvaltioille aiheutuvien rasitusten tasapuolisen jakautumisen edistämiseksi. OJ L 212, 7.8.2001.
4. Magdalena Kmak: Between citizen and bogus asylum seeker: management of migration in the EU through the technology of morality. Social Identities: Journal for the Study of Race, Nation and Culture 21(4) 2015: s. 395–409.
5. Pakolaisneuvonta ry:n lausunto perustuslakivaliokunnan lausuntopyyntöön HE 32/2016vp 19.4. https://www.pakolaisneuvonta.fi/wp-content/uploads/Pan-lausunto-PeVlle-HE-32-190416f.pdf
6. “Komissio ehdottaa yhteistä mallia muuttoliikkeen välineellistämiseen vastaamiseksi” Valtioneuvosto 17.2.2022. https://valtioneuvosto.fi/-//1410869/komissio-ehdottaa-yhteista-mallia-muuttoliikkeen-valineellistamiseen-vastaamiseksi.
7. Pakolaisneuvonnan lausunto eduskunnan hallintovaliokunnalle 24.2.2022 asiassa U 15/2020 vp valtioneuvoston kirjelmä eduskunnalle komission ehdotuksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi muuttoliikkeen välineellistämiseen vastaamiseksi.
8. Lupa elää – Suomessa pitkään asuneille turvapaikanhakijoille myönnettävä oleskeluluvat. https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/9109
9. “Sisäministeriön selvitys valmistui, ministeri Mikkonen tukee paperittomien kerta­laillistamista – keskustasta ja Sdp:stä heti täystyrmäys: ‘Sisäministeriö saa selvittää mitä haluaa’”. Helsingin Sanomat 10.2.2022. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000008603197.html
10. Laura Tarvainen, Haavoittuvuus turvapaikkaprosessissa teoksessa Haavoittuva asema turvapaikkaprosessissa (toim. Laura Tarvainen) Pakolaisneuvonta 2022, s. 11.
11. Marjaana Laine, Kidutetut turvapaikanhakijat teoksessa Haavoittuva asema turvapaikkaprosessissa (toim. Laura Tarvainen) Pakolaisneuvonta 2022, s. 41.
12. Laura Tarvainen, Haavoittuvuus turvapaikkaprosessissa teoksessa Haavoittuva asema turvapaikkaprosessissa (toim. Laura Tarvainen) Pakolaisneuvonta 2022, s. 8.
13. Duodecim, Traumaperäinen stressihäiriö. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00526
14. Duodecim, Dissosiaatiohäiriöt. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00360/dissosiaatiohairiot?q=dissosiaatioh%C3%A4iri%C3%B6t
15. Fineman, Martha: The Vulnerable Subject – Anchoring Equality in the Human Condition (20)1 Yale Journal of Law and Feminism 2008: 1–23, s. 1.
16. Fineman, Martha: The vulnerable subject and the Responsive State, 60 (2) Emory Law Journal 2010: 251–276, s. 274.
17. Terapeuttinen valta — Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa (toim. Brunila, Kristiina; Harni, Esko; Saari, Antti; Ylöstalo, Hanna), Vastapaino, Tampere, 2021, s. 5.
18. Resilienssin kritiikistä ks. esim. David Chandler ja Julian Reid: The neoliberal subject: resilience, adaptation, and vulnerability, Rowman & Littlefield, Lontoo ja New York, 2016. Kiitän professori Julian Reidia myös lukuisista keskusteluista resilienssin osalta.
19. Jenny Skrifvars ja Hedayat Selim: Muisti, trauma ja kulttuuri turvapaikkaprosessissa teoksessa Haavoittuva asema turvapaikkaprosessissa (toim. Laura Tarvainen) Pakolaisneuvonta 2022, s. 30.
20. Jenny Skrifvars ja Hedayat Selim: Muisti, trauma ja kulttuuri turvapaikkaprosessissa teoksessa Haavoittuva asema turvapaikkaprosessissa (toim. Laura Tarvainen) Pakolaisneuvonta 2022, s. 34.
21. Sima Shaksari: Killing me softly with your rights – Queer death and the politics of rightful killing teoksessa Queer Necropolitics (toim. Jin Haritaworn, Adi Kuntsman ja Silvia Posocco) Routledge, Oxon ja New York, 2014, s. 103.
22. Sima Shaksari: Killing me softly with your rights – Queer death and the politics of rightful killing teoksessa Queer Necropolitics (toim. Jin Haritaworn, Adi Kuntsman ja Silvia Posocco) Routledge, Oxon ja New York, 2014, s. 104.
23. European Commission, “Promoting our European way of life – Protecting our citizens and our values” https://ec.europa.eu/info/strategy/priorities-2019-2024/promoting-our-european-way-life_en
24. Komission tiedonanto Euroopan parlamentille, neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle sekä alueiden komitealle uudesta muuttoliike- ja turvapaikkasopimuksesta. COM/2020/609 final. https://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/?qid=1601287338054&uri=COM%3A2020%3A609%3AFIN
25. Michel Foucault: Society must be defended – Lectures at Collège de France 1975–1976, Picador, New York 2003, s. 255.
26. Milka Sormunen: Järjestelmä, oikeudelliset reunaehdot vai järjestelmään kohdistuvat odotukset? EU:n turvapaikkajärjestelmän vanhentumisen kolme tasoa, Lakimies 3–4/2022: 513–542, s. 515.
27. Nadine El-Enany: On Pragmatism and Legal Idolatry: Fortress Europe and the Desertion of the Refugee, International Journal on Minority and Group Rights, 22(1) 2015,  7–38.
28. Nevzat Soguk: States and Strangers: Refugees and Displacements of Statecraft, University of Minnesota Press, Minneapolis, 1999, s. 20.
29. Christian Joppke: Immigration Challenges the Nation-State teoksessa Challenge to the Nation-State (toim. Christian Joppke) Oxford University Press, New York, 1998,  s. 5.
30. Wendy Brown: States of Injury – Power and Freedom in Late Modernity, Princeton University Press, Princeton ja New Jersey 1995, s. 124.
31. Michel Foucault: History of Sexuality – The Will to Knowledge, Penguin Books, Lontoo, 1998, s. 96.
32. Michel Foucault: History of Sexuality – The Will to Knowledge, Penguin Books, Lontoo, 1998, 93.
33. Samuli Hurri: Cosmology and the Practices of the European Union, No Foundations – An Interdisciplinary Journal of Law and Justice 17/2019: 118–137.
34. Iiris Kestilä: Oikeus identiteettiin ja identiteetin oikeus, Nuori Voima 2/2021. https://nuorivoima.fi/lue/essee/oikeus-identiteettiin-ja-identiteetin-oikeus
35. Ibid.