Hoitajien lakko yhteiskunnallisena lakkona

Olen ylpeä, että teimme kaiken voitavan hoitajien ja lakko-oikeuden puolesta ja saimme taas tuloksia aikaan.

– JUSSI SARAMO¹

Kun hoitajaliitot vaativat, että hoitoalan työntekijöiden on saatava suuremmat palkankorotukset kuin vientialan työntekijöiden, ei tarkoituksena varmasti ole sinänsä vastustaa vientiteollisuuden työläisten palkkojen korottamista tai vaatia niiden alentamista. Sen sijaan hoitajien kamppailu kyseenalaistaa tuotannon ja yhteiskunnallisten suhteiden järjestämisen tavan, jossa vientiyritysten kilpailukykyä pidetään aina tärkeämpänä kuin hoivaa. Tähän asti sairaanhoitajat, lastenhoitajat ja muut pienipalkkaiset julkisen sektorin työntekijät ovat käytännössä subventoineet vientiteollisuuden kilpailukykyä alipalkatulla ja aliresurssoidulla työllään. Kaiken kaikkiaan resursseja olisi siis siirrettävä vientiteollisuuden kilpailukyvyn – eli suomeksi pääoman arvonlisäyksen – takaamisesta hoivan järjestämiseen. Tämä vahvistaa sen, että hoitoalat ovat nykyisin pääoman kasautumisen, ja siksikin varmasti myös yhteiskunnallisten kamppailujen ydinaluetta.

Samalla myös ammattiliitot ovat keväästä asti tehneet ainakin yhden ratkaisevan virheen. Hoitajien lakko ei ole perinteinen lakko siinä mielessä, että se koskisi ainoastaan hoitajien palkkoja ja työoloja. Se koskee koko hoivajärjestelmän tulevaisuutta ja koko yhteiskunnallisen tuotannon järjestämisen tapaa. Siksi olisi ollut alusta alkaen itse liittojen kannalta järkevää, että lakkoa olisi alettu organisoida yhteiskunnallisena lakkona. Toki Tehy ja SuPer ovat yrittäneet vedota siihen, että “tämä on meidän kaikkien asia”. Silti lakkoa on organisoitu täysin perinteisellä ay-lähestymistavalla, kamppailuna jota käyvät vain hoitajat (ja korostaen tiettyjen liittojen jäsenten palkkavaatimuksia). 

Yhteiskunnallinen lakko tarkoittaisi, että pyritään ottamaan mukaan itse sen järjestämiseen kaikki ne ihmiset, joita kriisi koskee. Hoitajapulasta eivät kärsi vain hoitajat vaan yhtä lailla myös potilaat ja heidän omaisensa. Koska terveydenhuolto tai varhaiskasvatus eivät tällä hetkellä toimi, pulassa ovat kaikki, jotka eivät voi hankkia kalliita yksityisiä palveluita. Niinpä lakon organisoimiseen ja siitä viestimiseen (eikä vain viestien kohteeksi) olisi kannattanut ottaa potilaita ja omaisia mukaan heti alusta lähtien ja korostaa, että lakko pyrkii terveydenhoitojärjestelmän korjaamiseen, ei pelkästään hoitajien palkkojen korottamiseen – mikä toki on järjestelmän korjaamisen välttämätön edellytys. Nykyajan lakot eivät ylipäätään voi vastata perinteisen teollisuuslakon kaavaa, sillä ei ole tehdasta jota pysäyttää ilman että siitä kärsivät muutkin kuin pääoma. Sen lisäksi, että potilaat ja omaiset ovat ongelmissa ja jopa vaarassa resurssien puutteen vuoksi, heille on viime vuosikymmeninä myös pyritty siirtämään terveydenhuollon työtehtäviä. Jo pelkästään päästäkseen hoitoon joutuu nykyisin tekemään valtavasti työtä. 

Hoivaajien yhteiskunnallinen lakko tarkoittaa kieltäytymistä siitä, että kunnolliseen hoitoon – on kyse sitten terveydenhuollosta, varhaiskasvatuksesta, vanhustenhoidosta tai erityisopetuksesta – päästäkseen on tehtävä valtavasti töitä. Resursseja, siis rahoitusta on kasvatettava niin paljon, että hoitoa ja hoivaa saavat kaikki, jotka sitä tarvitsevat.

Tämä olisi ollut myös osittain vastaus siihen vanhaan totuuteen, että hoiva-alojen työläisten on vaikea lakkoilla, koska lakkoon meneminen tarkoittaa hoivattavien ihmisten joutumista pulaan. Työhön liittyvät emotionaaliset sitoumukset ovat voimakkaita ja työ on raskaudestaan huolimatta toki usein myös palkitsevaa, koska siinä luodaan sekä suhteita toisiin ihmisiin että elämän edellytyksiä.

Samalla olisi tärkeää, että terveydenhuollon ja muiden pienipalkkaisten hoitoalojen välille ei luotaisi vastakkaisuutta vaan että lakko laajenisi koskemaan myös esimerkiksi varhaiskasvatusta, jossa opettajien palkkataso ja resussit ovat vielä heikommalla tolalla kuin terveydenhuollossa. 

Hoitoalojen lakko on välittömästi yhteiskunnallinen, koska hoitoalat eivät ole nykyisin mitään erityisaloja vaan pikemminkin yleisaloja. Niillä tuotetaan koko yhteiskunnallisen tuotannon yleisiä edellytyksiä, tärkeimpiä tuotannontekijöitä – ihmisiä – ja niillä hahmottuvat nykytaloudelle keskeiset uudet ohjaamisen tavat. Samalla juuri hoitoalojen kohdalla nousevat esiin nykytalouden keskeiset ongelmat ja ristiriidat: samaan aikaan kun kyse on talouden tulevan tuottavuuden kannalta keskeisistä aloista, joille tehdään nyt suunnattomasti kaupallisia investointeja, kyse on myös työstä, jonka tuottavuutta on pohjimmiltaan mahdotonta mitata. Tai jonka mittaamista puhtaasti taloudellisin kriteerein myös itse hoitoalojen työntekijät vastustavat. 

Lakko on myös viimeinen keino estää hoivajärjestelmää romahtamasta kokonaan. Tällä hetkellä Suomen julkinen hoivasektori on täydellisessä sekasorrossa. Helsingissä varhaiskasvatuksen opettajan vakansseista 38 prosenttia² on täyttämättä ja lapsia joudutaan henkilöstöpulan vuoksi hakemaan kotiin kesken päivän, eikä tilanne ole muualla Suomessa yhtään parempi. Ainoa keino päästä terveydenhuoltoon on järjetön päivystysjärjestelmä, jossa pahimmillaan joutuu jonottamaan 68 tuntia. Hoitajista on niin suuri pula, että potilasturvallisuus vaarantuu jatkuvasti. Ylikuormittunut julkinen terveydenhuolto ohjaa potilaita yksityiselle – ilman mitään maksusitoumuksia – ja rikkoo näin lakia. Lääkärit irtisanoutuvat työstään, koska potilastietojärjestelmä ei toimi vaan kuormittaa henkilöstöä tolkuttomasti.

Terveydenhuoltoa tai varhaiskasvatusta koskevien uutisten seuraaminen onkin kuin kuuntelisi vanhaa, nyt jälleen ajankohtaiseksi noussutta lasten rallatusta: “Lontoon silta sortuu jo, sortuu jo, sortuu jo…” Silta, jonka hallitus nyt pyrkii vielä tarkoituksella murtamaan, on hoivatyöläisten selkä. Tällä kertaa potilaiden nimissä, aiemmin jonkin muun. Koskaan ei kuitenkaan ole aika puhua totta eikä ottaa vakavasti sitä, mitä hoitoalojen työntekijät sanovat. Terveydenhuollon ja varhaiskasvatuksen työntekijöiden työolot ovat hirvittävät ja tilanne täysin mahdoton. Viime vuosikymmeninä hoitotyön kuormittavuutta on jatkuvasti lisätty, kun henkilökuntaa on käytännössä vähennetty ja työtehtäviä pyritty siirtämään jatkuvasti vähemmän koulutetulle ja siten matalapalkkaisemmalle henkilökunnalle: lääkäreiltä sairaanhoitajille, sairaanhoitajilta lähihoitajille ja niin edelleen sen sijaan, että ainakaan koulutettua henkilökuntaa lisättäisiin.³ Nyt kun pandemiasta huolimatta hoitotyöläisten venymistä ei millään tavoin ole palkittu, ovat liitot vihdoin lakkoilleet ja alkaneet suunnitella joukkoirtisanoutumista.

Kriisin ratkaisuna ei ole myöskään koulutuspaikkojen lisääminen, sen enempää varhaiskasvatuksessa kuin terveydenhuollossa. Jo nyt koulutetut lastentarhanopettajat ja sairaanhoitajat vaihtavat jatkuvasti alaa, koska palkka on työn raskauteen nähden surkea ja ennen kaikkea koska eivät pysty tekemään työtään kunnolla resurssien vähäisyyden vuoksi. Mitä kuvittelette tapahtuvan nyt, kun hoitajien lakko-oikeus viedään? Jos sietämättömässä tilanteessa ei voi edes lakkoilla, kuka enää uskaltaa lainkaan hankkia hoitoalojen koulutusta, jos se tarkoittaa elämän mahdollisuuksien heikkenemistä? Lakko-oikeuden rajaamista on tämän jälkeen myös helppo laajentaa: onhan lapset pakko saada hoitoon, jotta välttämättömissä tehtävissä työskentelevät vanhemmat pääsevät töihinsä, ja lasten on pakko saada kasvatusta, jotta heidän elämänsä ei tuhoudu. 

Itse asiassa myös hallituksen ”pohjoismaisen työnhaun malli” tähtääkin käytännössä hyvin pitkälti siihen, että niitä, joilla on hoitoalan koulutus, mutta jotka haluaisivat paeta alalta työolojen kammottavuuden vuoksi, yritetään estää pääsemästä pois. Paon estäminen onkin nykyajan työvoimapolitiikan keskeisin keino, ja tämäkin kertoo siitä, että hoitoalat ovat talouden ydinaloja, joilla tulevaisuuden kehityslinjat hahmottuvat.

Ainoan ratkaisun tähän totaaliseen kriisiin voivat jälleen tarjota ainoastaan konfliktit. Ainoat tahot, jotka yrittävät tosissaan pelastaa terveydenhuoltojärjestelmän täydestä sekasorrosta, ovat Tehy ja SuPer. Sanna Marinin ”vasemmistolainen” hallitus on säätämässä lakeja, jotka vievät heiltä lakko-oikeuden. Näin hallitus yrittää samalla tuhota lopullisesti nykyisen hoivajärjestelmän. Epäilemättä Tehy ja SuPer tietävät, että nyt on eräänlainen kriittinen hetki toimia, koska hallituksessa monet, Marinia myöten, ovat aiemmin lupailleet ja jopa vaatineet korotuksia hoitoaloille. Vasemmiston kannalta nyt onkin kenties viimeinen mahdollisuus olla menettämättä lopullisesti hoitoalojen työläisten tukea tai luottamusta.

Hoitajapula on kaikkialla Suomessa akuutti, ja toistettakoon, että koulutuspaikkojen lisääminen ei ole ratkaisu, koska ongelmana on päinvastoin se, että koulutetut hoitajat pakenevat alalta. Ainoa keino on työolojen ja palkkojen parantaminen. Nämä liittyvät välttämättä toisiinsa, sillä työolojen parantaminen ei ole mahdollista ilman lisätyövoiman palkkaamista, lisätyövoimaa ei ole saatavissa ilman palkkojen nostamista eikä myöskään ilman resurssien parantamista. Siksi viime kädessä hallitus ja sen ministerit valehtelevat väittäessään että lakon sovittelu kuuluu vain työmarkkinaosapuolille. Kriisiä ei voida ratkaista ilman terveydenhuoltoinvestointien (ja varhaiskasvatuksen investointien) merkittävää lisäämistä, ja tähän hyvinvointialueet tarvitsevat merkittävästi LISÄÄ RAHAA HALLITUKSELTA. 

Kyse on taloudellisesta ja poliittisesta valinnasta, kenties koko hallituksen tärkeimmästä, jota “vasemmistolainen” hallitus ei halua tehdä. Vaikka tiedämme, että koko järjestelmä on jatkuvasti romahtamaisillaan, mitään ei olla valmiita tekemään. Tässä ei nyt puhuta vain palkoista vaan siitä, että meillä ei ole toimivaa terveydenhuoltoa eikä varhaiskasvatusta.

Ehkä tämän jälkeen voimme vihdoin päästää irti kaikista vasemmiston nousua hellivistä unelmista ja ehkä tämä vihdoin avaa tilaa uudenlaisille työväenliikkeille.

Luultavasti parasta olisi, jos kaikki Suomen hoitajat vain irtisanoutuisivat sietämättömistä töistään ja ilmoittaisivat, että sairaaloita ei avata ennen kuin lisäinvestointeihin ja vähintään 500 euron palkankorotuksiin suostutaan. Kaikki pääkirjoitustoimittajat, ylilääkärit ja poliitikot, jotka potilasturvallisuuden nimissä vaativat hoitajia jatkamaan työtään ilman mitään parannuksia, toistavat iänikuista patriarkaalista oletusta, että naisten voidaan odottaa pitävän järjestelmää yllä työskentelemällä ilman asianmukaista korvausta – ja mahdottomissa olosuhteissa. Menkööt ainakin ensin arvon ylilääkärit itse kotihoitoon pesemään vanhuksia, jotta potilaiden turvallisuus saadaan taattua. Joka väittää, että hoitajat valittavat turhasta tai vaativat kohtuuttomia, ei varmaankaan käytä julkista terveydenhuoltoa tai päivähoitoa. 

Jos lakko aiheuttaa ihmishenkien vaarantumisen, kuten kaiken maailman ylilääkärit ja ministerit julkisuudessa väittävät, ensisijaisessa vastuussa siitä ovat valtiovarainministeriön virkamiehet, jotka pyrkivät kaikin keinoin estämään julkisten menojen kasvattamista puoskaritaloustieteeseensä nojaten.⁴

Erityisesti päivähoidon tapauksessa hallinnon tasolta on saneltu jatkuvasti yhä uusia tehtäviä, eräänlaisia liberaalifeministisiä vaatimuksia varhaiskasvatukselle, jonka kehittäminen on nähty tärkeänä huippuosaajanaisten urakehityksen kannalta. Hoiva-alan pienipalkkaisten naisten – tai lasten, tai potilaiden – hyvinvointi on tässä sen sijaan jäänyt taka-alalle. Uudistuksia on myös tehty pitkälti ns. yrittäen kiivetä perse edellä puuhun: kasvatetaan korkeakoulutettujen lastentarhanopettajien osuutta päiväkotien henkilöstöstä – kun heitä ei ole. Heikennetään kotihoidontukea – kun päivähoidon henkilökuntaa ja resursseja ei ole. Hallituksen ajatus hoitajamitoituksesta toimii myös aivan samalla logiikalla: kasvatetaan mitoitusta, vaikka hoitajia ei ole saatavilla. Kunhan työllisyysaste kohoaa, ja muutama huippuosaaja saa edetä urallaan – après moi, le déluge!

Varhaiskasvatuksessa korkeakoulutettujen osuuden kasvun on kuviteltu myös automaattisesti nostavan palkkoja kasvattaessaan alan arvostusta, mutta näin ei ilman laajamittaisia konflikteja tietenkään ole käynyt. Päinvastoin alan koulutuspaikkoja uhkaa jatkuvasti jäädä käyttämättä, koska palkkatasoa ei ole nostettu. 

Yksi tilannetta vaikeuttava seikka on se, että vasemmiston, niin SDP:n kuin vasemmistoliiton, politiikkaa näyttää leimaavan sokea rakkaus valtiota kohtaan: uskotaan julkisen sektorin olevan aina sekä työntekijän että asiakkaiden kannalta paras mahdollinen ja itsessään hyvä tapa järjestää yhteiskunnallisia palveluita. Nyt Helsingin julkinen päivähoito on käytännössä romahtanut, kun taas Espoossa, missä käytössä on palveluseteli ja korkeampi yksityisen hoidon tuen kuntalisä, varhaiskasvatus ei kärsi yhtä suurista ongelmista ja myös pienituloisilla on mahdollisuus tehdä valintoja. Eivätkä palveluntuottajat tosiaankaan ole pelkästään suuryrityksiä vaan erilaisia vanhempien itsensä ylläpitämiä yhdistyksiä. Tässä mallissa päivähoito on siis itseorganisoitua. 

Nykyään näyttää itse asiassa siltä, että julkinen sektori toimii pääoman kasautumisen kannalta kustannustehokkaimpana tapana hoitaa työvoiman uusintaminen. Kehysbudjetointien, tehostamistoimien ja lean-tuotantomallien käyttöönoton jälkeen julkisen sektorin ensisijainen tehtävä on julkisten menojen minimoiminen. Julkisen sektorin ei tarvitse houkutella potilaita, koska se on monopoliasemassa, ja vaikka asiakastyytyväisyyttä mitattaisiin eri keinoin, se otetaan huomioon vain silloin, kun samalla voidaan säästää. Niinpä julkinen sektori voi keskittyä itse asiassa yksityistä sektoria paremmin kustannusten eli viime kädessä pääoman kustannusten minimoimiseen. Markkinatoimijat joutuvat sentään kilpailemaan asiakkaista ja siten yrittämään edes hieman miellyttää heitä. HUS onkin itse asiassa käytännössä suuryritys, sillä on aivan samanlainen hierarkia ja se pyrkii ennen kaikkea kulujen minimoimiseen. Ainoa erotus on, että sen ei tarvitse kilpailla asiakkaista senkään vertaa kuin suuryritysten. Autoritaaristen ylilääkärien jatkuvat käsittämättömän kusipäiset lausunnot (esim. keskellä pandemiaa HUS:n Mäkijärvi vertasi hoitajien lakkoa Venäjän hyökkäykseen Ukrainassa ja lausui, että ”nyt kannattaa laittaa korkki kiinni, koska hoitoon ei pääse”⁵) toimivat jonkinlaisena symbolisena ilmauksena tästä. 

Johtajaylilääkärit esiintyvätkin jatkuvasti puhtaasti työnostajan, siis käytännössä pääoman edustajina: heidän lausunnoissaan esimerkiksi hoitajien lakosta ei näy minkäänlaista lääkärin näkökulmaa. Ylipäätään hämmentävää on, että lääkärit eivät näytä uskaltavan tai haluavan kovinkaan laajasti puhua siitä, miten katastrofaalisessa tilassa terveydenhuolto jo on ja miten akuuttia on lisäresurssien tarve, vaikka nähdäkseni sitä nykyisin vaatisi jo lääkärin etiikka, jotta potilaat pystytään hoitamaan turvallisesti. Ilmeisesti jonkinlainen ammattikunnan sisäinen säätely estää lausumasta julki mitään siitä, millaisessa tilassa terveydenhuolto todella on.⁶

Julkisella sektorilla on myös kätevä monopoli tai ainakin oligopoli työvoiman ostajana, minkä ansiosta palkat voidaan erilaisten kartellien avulla pitää alhaalla. Tämä nousee esimerkiksi hoitoalalla jatkuvasti esiin. Vaikka hoitajista on valtava pula, palkankorotuksia ei koskaan käytetä työntekijöiden houkuttelun välineenä – korkeintaan joitakin naurettavia allekirjoituspalkkioita – koska julkiset työnantajat ovat sopineet keskenään, että näin ei tehdä, ja koska julkisella sektorilla ei ole mahdollisuutta tehdä investointeja, siis investoida tuotantoon kasvattaakseen tuottojaan.

Tämä paljastaa valtavan ongelman julkisen talouden tilinpidossa – mikä on nimenomaan se tekijä, jonka vuoksi julkinen sektori nykyään toimii ennen kaikkea työvoimaa tehokkaasti uusintavana kontrollikoneistona ja oligopolityönantajana. Vaikka on selvää, että toimiva varhaiskasvatus  ja terveydenhuolto pitkällä tähtäimellä kasvattavat yhteiskunnallista tuottavuutta, valtio ja kunnat eivät voi investoida niihin. Jos esimerkiksi it-yrityksellä olisi valtavasti kasvupotentiaalia ja samaan aikaan pula työvoimasta, se pyrkisi värväämään työvoimaa ottamalla vaikka velkaa ja nostamalla palkkoja. Se ei joudu säätämään eikä voi säätää pakkolakia, joka käskee koodaajat töihin 2000 euron kuukausipalkalla. Julkinen sektori taas ei voi tehdä lisäinvestointeja, koska valtion velkaantumisesta on taloustieteiljöiden puoskaripuheessa ja Maastrichtin sopimuksen parametreissa tehty kaamein peikko, joka maan päällä tai alla liikkuu.

Mistä tämä sitten kertoo? Onko kyse ainoastaan vääristä talouspoliittisista ratkaisuista ja siitä, että poliitikot uskovat uusliberaaliin tai ordoliberaaliin ideologiaan?

Se, että varsinkin entiset työväenpuolueet ryhtyvät rajoittamaan lakko-oikeutta, on täysin historiallinen päätös. 1840-luvulta 1980-luvulle ovat modernit valtiot, työväenliikkeen painostamina, lainsäädännöllään yleensä parantaneet työvoiman neuvotteluasemaa ja työoloja. Nyt Marinin hallitus näyttää palaavan aikaan ennen 1840-lukua, siis modernin työväenliikkeen syntyä edeltävien feodaalisten hallitusten aikaan, Margaret Thatcherin suurperillisten perinnettä seuraten. Vajaan 150 vuoden aikana valtiot paransivat työntekijöiden oikeuksia ja palkkoja sekä tekivät investointeja yhteiskunnan yleisiin tuotannontekijöihin, kuten rautateihin, teihin, koulutukseen ja terveydenhuoltoon ennen kaikkea siksi, että työväenliikkeen taistelut pakottivat sen siihen. Teollisen työväenliikkeen kuihduttua valtiosta on tullut ennen kaikkea pääoman työväline, koneisto, joka takaa työvoiman uusintamisen mahdollisimman halvalla menokurin ansiosta. Vasemmistopuolueista, jotka ovat hirttäneet itsensä vahvaan valtioon, on samalla tullut työvoiman kurittajia. Niiden nyt lanseeraamaa ”pohjoismaisen työnhaun malli” onkin kammottavin työvoimapoliittinen uudistus ainakin 20 vuoteen ja paljon pahempi kuin mikään, mitä parjattu Sipilän hallitus teki. 

Näitä ”uudistuksia” – jotka oikeastaan siis merkitsevät paluuta 1840-lukua edeltävään aikaan – vastaan voikin nähdäkseni taistella vain perinteisen valtion takaaman lakko-oikeuden ulkopuolella yhteiskunnallisen lakon muodossa. Siksi olennainen kysymys on: miten potilaat voivat mennä lakkoon, luoda itselleen neuvotteluvoimaa terveydenhuollon kehittämiseen? Entä omaiset? Miten vanhemmat voivat organisoitua vaatiakseen varhaiskasvatukselle lisää resursseja ja henkilökunnalle korkeampia palkkoja? Lisäksi tärkeää olisi, että myös lääkärit alkaisivat nykyistä voimakkaammin vaatia terveydenhuollolle lisää resursseja ja hoitajille korkeampia palkkoja. 

Uhan ihmiselämille tuottaa nykyisen säästöpolitiikan jatkaminen, eivät hoivaajien lakot. Nyt meidän jokaisen henki ja terveys on päinvastoin riippuvainen siitä, että hoivaajat kykenevät kapinoimaan. Yhteiskunnallinen lakko tarkoittaa yleisesti sitä, että jokainen kieltäytyy tekemästä sitä, mitä häneltä odotetaan pääoman arvonlisäyksen takaamiseksi. Niinpä meidän jokaisen olisi pohdittava, miten kieltäytyä, miten olla tekemättä sitä, mitä meiltä vaaditaan, miten kieltäytyä alistumasta omaan osaansa, ja miten pyrkiä jakamaan osat yhteiskunnassa uudelleen. 

1. https://www.ku.fi/artikkeli/4777840-saramo-vastaan-aanestaneet-rikkoivat-pelisaantoja-seurauksiin-palataan-myohemmin
2. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009040949.html
3. Lisäksi tehtäviä siirretään käytännössä jatkuvasti potilaille.
4. Maria Nordinin sijaan juuri valtavirran taloustieteilijät ovat pahimpia ”puoskareita”, joiden toimiin Valviran olisi puututtava ja jotka uhkaavat nyt myös lääketieteellisen hoidon tulevaisuutta.
5. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000008723192.html
6. Näkyvimmin lisäresursseja terveydenhuoltoon on viime aikoina nimittäin vaatinut esimerkiksi THL:n Mika Salminen, joka ei ole taustaltaan lääkäri.