Ulospääsy työpaikkojen ja ympäristön vastakkainasettelusta

Kirjoitus ilmestyi alunperin Roar Magazinessa 16.11.2020
Käännös: Janne Löppönen

Eriarvoisuuden kärjistyessä pöyristyttävällä tavalla protestiaalto pyyhkii halki Italian etelästä pohjoiseen. Yhtäältä pandemia on lisännyt työterveyteen liittyviä kiistoja ja työntekijöiden toimeentuloa koronarajoitteiden keskellä puolustavaa liikehdintää. Toisaalta oikeisto on onnistuneesti koordinoinut rajoituksia vastustavia protesteja, joita hämmentävän moninaiset salaliittoteoriat sävyttävät. 

Erona 23. lokakuuta 2020 Napolissa pidettyyn suurmielenosoitukseen – jonka slogan oli ”Jäämme kotiin, jos maksatte”  [Tu ci chiudi, tu ci paghi] – oikeisto ei vaadi lisää kollektiivisia ja egalitaarisia keinoja tartuntojen ehkäisyyn. Se vaatii, että  ”talouden” pyörät pidetään pyörimässä. Tästä huolimatta protestien oikeistolainen puoli tuntuu houkuttavan huomattavan paljon työväenluokkaa, sillä monet työntekijät – joita ymmärrettävästi huolestuttaa kuukausien pituisten koronasulkujen vaikutus toimeentuloon – ratkaisevat ongelman kieltämällä pandemian ja ympäristökriisin vakavuuden. 

Pandemian alusta alkaen marxilaiset kommentaattorit ovat korostaneet, ettei terveyskriisiä voi erottaa elämäämme hallitsevasta talousjärjestelmästä. Kyse ei ole vain terveydenhuoltojärjestelmien puutteista: itse koronaviruksen leviäminen muista eläimistä ihmisiin oli seurausta kapitalismin sanelemasta luonnonvarojen riistosta, jolla turvataan talouden rattaita voitelevat voittomarginaalit. 

Tietyssä mielessä pandemia ilmentää maailmanlaajuisesti dilemmaa ”työpaikat vastaan ympäristö” ja siihen liittyvää ”työpaikoilla kiristämistä” eli tilannetta, jossa työntekijät joutuvat valitsemaan, suojelevatko he terveyttään ja ympäristöä vai pitävätkö he työnsä. Tähän dilemmaan ei ole helppoa ratkaisua. Porto Margheran operaistikollektiivin 50 vuotta sitten muotoilemat ajatukset saattavat kuitenkin yhä tarjota inspiraatiota. Kollektiivi koostui enimmäkseen Venetsiassa sijaitsevan Porto Margheran erittäin saastuneen teollisuuskompleksin työläisistä.

Italian operaistien ympäristöajattelu

Operaismo [it. operaio: työläinen] on uusvasemmistolainen suuntaus, joka syntyi 1960-luvulla pääosin Quaderni Rossi- ja Classe Operaia -lehtien piirissä italialaisten tehdästyöläisten kamppailujen ympärille. Tämä teoreettinen virtaus vaikutti useiden radikaalien organisaatioiden, kuten Potere Operaio, Lotta Femminista ja Autonomia Operaia, syntyyn 1960–70-luvuilla.

Operaismolla ei ole katsottu olevan juurikaan sanottavaa ympäristöstä tai terveydestä. Tämä käsitys kuitenkin sivuuttaa Porto Margheran ryhmän nocività-käsitteeseen (”haitallisuus”, ”vahingollisuus”) liittyvän teorian ja käytännöt. Ryhmä toimi eri nimillä 1960-luvun alkupuolelta vuoteen 1980 Venetsian alueella sijaitsevassa suuressa teollisuuskompleksissa. Sen perustivat militantit työläiset, opiskelijat ja intellektuellit, jotka olivat tyytymättömiä Italian kommunistisen puolueen ja siihen kytkeytyvän Confederazione Generale Italiana del Lavoro (CGIL) -ammattikeskusjärjestön linjaan. 

Ryhmän muotoilemat ajatukset ovat jääneet melko tuntemattomiksi – jäsenet kun olivat enimmäkseen tehdastyöläisiä ja teknikoita, eivät “päätoimisia intellektuelleja”. Heidän pohdintojaan voi löytää sieltä täältä lukuisista lentolehtisistä ja Potere Operaion samannimisessä lehdessä ilmestyneistä artikkeleista; myöhemmin niitä julkaistiin myös ryhmän omissa lehdissä Lavoro Zero ja Controlavoro. 

Italian kielen sana nocività viittaa vahingon tai haitan aiheuttamiseen. Työväenliikkeen käytössä se alkoi merkitä vahinkoa niin ihmisiä kuin muutakin elollista kohtaan. Sana voidaan kääntää joko terveyshaitaksi tai ympäristöhaitaksi. Porto Margheran ryhmä väitti, että vahingollisuus on kapitalistisen työn sisäsyntyinen ominaisuus. He alkoivat käsitellä aihetta 1960-luvun lopulla, jolloin operaisteilla oli keskeinen rooli teollisuusalueen luokkakamppailuissa. Syynä olivat äärimmäiset terveys- ja ympäristöriskit, joita he kohtasivat paikallisilla tehtailla, erityisesti Montedisonin jättimäisellä Petrolchimico-öljynjalostamolla. Ryhmän työväenluokkainen ympäristöajattelu oli aikaansa edellä. Saastuttavien alojen työntekijät syyttivät niinkin aikaisin kuin vuonna 1968 työnantajiaan paitsi työläisten terveyden vaarantamisesta, myös ympäristön tuhoamisesta.

Ryhmä kehitti vahingollisuuden teoriaa Augusto Finzi -nimisen Petrolchimicon teknikon johdolla. Vuonna 1941 juutalaiseen perheeseen syntynyt Finzi vietti varhaislapsuutensa pakolaisleirillä Sveitsissä; hänen perheensä oli paennut holokaustia, jossa Saksan kemianteollisuudella – aikansa edistyneimmällä – oli ollut keskeinen ja hirvittävä rooli. Saatuaan kemianopintonsa päätöksen vuonna 1960 hän alkoi heti työskennellä Petrolchimicon VCM–PVC-yksikössä. Vuonna 2004 hän kuoli syöpään. Ennenaikaiset kuolemat olivat yleisiä hänen työtoveriensa keskuudessa. 

Porto Margheran ryhmä liitti vahingollisuuden ajatuksen operaistien ”kieltäytymisen strategiaan”. Sen mukaan kapitalistisessa järjestelmässä työ on arvon tuotantoa ja siten riistoon perustuvan yhteiskunnan uusintamista. Niinpä luokkataistelu ei tarkoita työn puolustamista vaan siitä kieltäytymistä. Mario Trontin sanoin: ”Työväenluokan taistelua työtä vastaan, työläisten taistelua itseään vastaan työläisinä, työvoiman kieltäytymistä työksi muuttumisesta”. 

Työstä kieltäytyminen ja kokemus surkeasta työturvallisuudesta johtivat Porto Margheran ryhmän ydinajatukseen, jonka mukaan kapitalistinen työ on lähtökohtaisesti vahingollista:

Työläiset eivät mene tehtaalle tekemään tutkimusta vaan koska heidän on pakko. Työ ei ole elämäntyyli, se on pakkoa myydä itsensä elannon saamiseksi. Taistellessaan työtä vastaan, itsensä myymisen pakkoa vastaan, työläiset kamppailevat kaikkia yhteiskunnan normeja vastaan. Vaatiessaan vähemmän työtä, jotta heidän ei tarvitsisi kuolla työn myrkyttäminä, he taistelevat myös vahingollisuutta vastaan. Sillä on vahingollista herätä joka aamu mennäkseen töihin, on vahingollista hyväksyä työtahti ja työehdot, on vahingollista noudattaa työvuorojärjestelmää, on vahingollista mennä kotiin taskussa palkka, joka pakottaa palaamaan tehtaalle seuraavana päivänä.

– Assemblea Autonoma -lentolehtinen, 26.2.1973

Ryhmän alkuaikojen ajattelua on osittain vedetty yhteen kirjoituksessa ”Contro la nocività” (Vahingollisuutta vastaan)¹. Sen ydinajatukset ovat erittäin käyttökelpoisia vielä nykyäänkin:

On tärkeää heti alkuun tehdä ero työympäristöön (myrkylliset yhdisteet, savu, pöly, melu, jne.) liittyvän vahingollisuuden – kuten se yleensä ymmärretään – ja yleisemmin kapitalistisen työn organisointiin liittyvän vahingollisuuden välillä. Ei ole epäilystäkään, että viime kädessä jälkimmäisellä on syvempi vaikutus työläisen psykofyysiseen tasapainoon. Se tekee hänestä vieraantuneen olion, työnsä tuloksesta täysin irrallisen produktivistisen koneiston osasen ja altistaa hänet jatkuvalle kuluttavuudelle, joka on seurausta hänen työvoimansa epäinhimillisestä käytöstä; kapitalistiselle kuormitukselle, jota ajaa vain hallitsevan luokan voitontavoittelu.

– Comitato Politico, 28.2.1971

Tästä näkökulmasta katsottuna sellaiset yritykset parantaa työntekijöiden terveyttä, jotka puuttuvat vain perinteisellä tavalla ymmärrettyyn vahingollisuuteen – kuten paikallisten ammattiliittojen ehdotukset työympäristön parantamiseksi – ovat riittämättömiä, sillä ne vain kanavoitaisiin kapitalistiseen uudelleenjärjestelyyn, ja ongelman ydin – arvon tuottamisen ensisijaisuus elämän uusintamiseen nähden – jäisi ennalleen: ”Uudenlaisessa tehtaassa, jossa myrkkypitoisuudet ovat alhaisempia ja ammattitaudit tavanomaisessa mielessä harvinaisempia, mielenterveysongelmat tulevat lisääntymään.” Sen sijaan ryhmän taktiikka oli vaatia työajan lyhentämistä ilman palkanalennuksia, jotta taistelu eloonjäännistä tehtaalla kääntyisi kamppailuksi vapautumisesta kapitalistisesta työstä. 

Kapitalistisen teknologian kritiikki oli jo mukana Porto Margheran ryhmän ajattelussa, joka seurasi italialaisen operaismon pioneerin Raniero Panzierin jalanjäljissä (ks. myös ”Refusal of Work Manifesto”). Turvallisempia koneita tarvittiin, ”mutta ehkä tarvitaan uusi insinöörien rotu rakentamaan koneita, jotka eivät tuhoa terveyttä ja kasvata voittoja suunnattomasti”. 

Ryhmä arvosteli ammattiliittoja, jotka vaativat lisää kasvua – lyhyemmän työajan sijaan – pitääkseen työllisyysasteen korkeana, sillä investoinnit johtaisivat vain automaatioon ja irtisanomisiin: ”Pomot käyttävät yhä automaatiota työläisiä vastaan. Uusien koneiden ja tietokoneiden käyttöönotto ei johda työajan lyhentämiseen vaan voittojen kasvuun.” Näissä olosuhteissa automaatiota ei pitänyt lisätä. Ryhmä siis omaksui antagonistis-transformatiivisen lähestymistavan kapitalistiseen teknologiaan ja hylkäsi siten sekä välineellisen näkemyksen, jonka mukaan kapitalistinen teknologia on neutraali väline, jota voidaan hyödyntää antikapitalistisiin tarkoituksiin, että näkökannan, joka vastustaa teknologiaa sinänsä. 

1970-luvun kuluessa Porto Margheran ryhmä täydensi määrällistä vaatimustaan ”lisää rahaa, vähemmän työtä” laadullisilla pohdinnoilla siitä, ”mitä, kuinka ja kuinka paljon tuotetaan”. Jälkimmäinen kytkeytyi ”proletaariseen itsevalorisaatioon” eli työväenluokan voimautumiseen, joka tapahtui tuottamalla, haltuunottamalla ja jakamalla käyttöarvoa yhteisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Ryhmä lisäsi itsevalorisaation osaksi taistelua vahingollisuutta vastaan ja esitti, että olisi rakennettava vastavaltaa, joka kytkisi yhteen työpaikoilla ja työläisyhteisöissä käydyt kamppailut. Tavoitteena oli siirtymä järjestelmään, joka perustuisi yhteisille tarpeille sekä ihmisten terveyden ja ympäristön väliselle kestävälle suhteelle. 

Tässä viitekehyksessä katsottiin, että oli parempi ”muuttaa tuotannon tapaa kuin [pelkästään] ottaa tuotantokoneisto haltuun”. Mutta mitä nämä ajatukset kertovat nykyisestä kriisistä?

”Vahingollisuus” pandemian aikana

Kapitalismissa vahingollisuuden ilmenemismuotoihin vaikuttavat arvolaki² ja kilpailupaine, jonka se aiheuttaa työprosessille. Pandemioita on myös esikapitalistisissa yhteiskunnissa. Ei-kapitalistisessa yhteiskunnassa työ kuitenkin tuottaa ensi sijassa käyttöarvoja. Näin voi tapahtua erilaisissa tuotantojärjestelmissä, kuten feodalismissa, jossa feodaaliherra vie osan työn lopputuloksesta, mutta se on mahdollista – periaatteessa – myös järjestelmässä, jossa suunnitellaan demokraattisesti, mitä ja miten paljon tuotetaan ja millä ehdoilla. 

Kapitalistisessa tuotantojärjestelmässä sen sijaan työntekijöiden on turvattava työnantajiensa voitot. Nykyisessä pandemiassa miljoonien tartuntojen ja kuolemien vahingollisuus on seurausta kilpailupaineesta, joka kiihdyttää ympäristötuhoa ja sitoo työntekijöiden selviytymisen siihen.

Italiassa hallitus vastasi pandemiaan kieltämällä vakituisten työntekijöiden irtisanomisen, tarjoamalla poikkeuksellista – joskin vaatimatonta – tukea itsensätyöllistäjille ja kasvattamalla julkisten sairaaloiden kapasiteettia. Mutta koska valtion verotulot ovat riippuvaisia pääoman kasautumisesta, tällaiset vahinkoja hillitsevät toimenpiteet ovat alisteisia tuotantojärjestelmän säilyttämiselle. Tämän logiikan mukaisesti kustannukset, joita työntekijöiden terveyden ja toimeentulon turvaamisesta on viime aikoina monissa maissa koitunut, tullaan ennen pitkää sälyttämään työväenluokan maksettavaksi kriisin massiivista mittaluokkaa vastaavilla leikkauksilla ja rakennemuutoksilla.

Koska työväenluokan toimeentulo on riippuvainen kapitalistisesta työstä, työntekijät tarvitsevat työpaikkoja ja siten myös talouskasvua, riippumatta sen seurauksista terveydelle ja ympäristölle. Tällaista työpaikoilla kiristämistä ei tapahdu ainoastaan suurteollisuudessa, jossa käsitellään myrkyllisiä yhdisteitä. Se läpäisee koko kapitalistisen yhteiskunnan ja on sen sisäsyntyinen ominaisuus. Jos uusintamiseen liittyvät tarpeet – kuten elinvoimainen ympäristö – muodostavat työväenluokkaisen ympäristönsuojelun aineellisen perustan, niin side työvoiman uusintamisen ja kapitalistisen työn välillä muodostaa työväenluokkaisen denialismin aineellisen perustan – tämä side on katkaistava. 

Nykyisessä kamppailujen syklissä antikapitalistisen toiminnan tulisi rakentua vaatimuksille työntekijöiden uusintavien tarpeiden tyydyttämisestä pitkällä tähtäimellä, jotta työväenluokkainen ympäristönsuojelu olisi työväenluokkaista denialismia houkuttavampi vaihtoehto. Protesteissa Italian hallituksen koronatoimenpiteitä vastaan iskulause ”Toimeentuloa ja terveyttä kaikille” osoittaa kohti työväenluokkaista ympäristönsuojelua, kun taas slogan ”Päästäkää meidät töihin” viettää työväenluokkaiseen denialismiin päin sikäli, kun se viittaa työpaikkoihin, joissa tartuntariski on suuri.

Jos siis työntekijät ovat riippuvaisia kapitalistisen työn vahingollisuudesta, miten he voivat taistella sitä vastaan? Porto Margheran ryhmän alkuperäinen vaatimus oli, sen ajan operaistisen strategian mukaisesti, ”lisää rahaa, vähemmän työtä”, jonka tarkoitus oli irrottaa palkka tuottavuudesta ja siten sysätä – tai näin he toivoivat – kapitalismi lopulliseen kriisiin. Tästä seurasi vaatimus ”taatusta palkasta kaikille”, joka muistutti nykyisiä perustulovaatimuksia. Ryhmä lisäsi myöhemmin näiden määrällisten vaatimusten rinnalle laadullisen ulottuvuuden, johon kuului antagonistis-transformatiivinen suhde kapitalistiseen teknologiaan ja siitä seuraava ajatus vastavallasta, joka kykenisi muuttamaan sen, ”mitä, miten ja kuinka paljon tuotetaan”.

Nykyaikaan sovellettuna tämä strategia työpaikkojen ja ympäristön vastakkainasettelun purkamiseksi voisi tarkoittaa vaatimuksia lyhyemmästä työajasta, radikaalista vaurauden uusajosta ja oikeudenmukaisesta siirtymästä kestävään ja hyödykemuodosta irrotettuun tuotantoon. Yhdessä kamppailun antirasististen, feminististen ja anti-imperialististen elementtien kanssa ne toimisivat askeleina kohti kapitalismin ylittämistä.

Yksi esimerkki tämänsuuntaisista pyrkimyksistä on Porto Margherassa järjestettävä Climate Camp, jota isännöi Rivolta Social Center. Kyseessä on autonominen tila, joka jatkaa Porto Margheran ryhmän aloittamaa ja itsenäisten ammattiliittojen sekä vasemmistolaisten ympäristöjärjestöjen 1980–90-luvuilla jatkamaa työväenluokkaisen ympäristöajattelun perinnettä. 

Climate Camp, johon osallistui aktiivisesti radikaaleja ammattiliittoja, kannatti ympäristöystävällistä versiota perustulosta, joka koostuisi osin rahasta, osin ei-rahallisista hyödykkeistä ja palveluista. Ehdotus eroaa merkittävästi akselerationistisesta perustulosta, sillä se rahoitettaisiin oikeudenmukaisella talouslaskulla ja radikaalilla vaurauden uusjaolla, ei kiihdyttämällä kapitalistista automaatiota. Samalla on muutettava myös ”mitä” ja ”kuinka” tuotetaan. 

Climate Campiin osallistuneet organisaatiot ovat nyt mobilisoimassa tukea vaatimukselle, ettei työntekijöiden toimeentulo saa tarkoittaa työntekoa hinnalla millä hyvänsä – mikä kiihdyttää myös viruksen leviämistä – vaan sitä, että rikkaat pannaan maksamaan pandemian kustannukset korkeammilla palkoilla ja progressiivisemmalla verotuksella. 

Ulospääsy työpaikkojen ja ympäristön vastakkainasettelusta voidaan löytää irrottamalla työntekijöiden toimeentulo kapitalistisesta produktivismista ja yhdistämällä työpaikoilla ja muualla yhteiskunnassa käytävät kamppailut taisteluksi kapitalistista vahingollisuutta vastaan.

1. Englanninkielinen käännös löytyy Viewpoint Magazinen sivuilta: https://viewpointmag.com/2021/04/01/against-noxiousness-1971/. (Suom. huom.)
2. Marxin mukaan kapitalistisessa tuotantojärjestelmässä tavaroilla on käyttöarvo, vaihtoarvo ja arvo työn näkökulmasta. Viimeksi mainittu määräytyy sen mukaan, miten paljon inhimillistä työtä tavaran valmistamiseen vaaditaan. Tavaran arvo ei siis ole sama kuin sen hinta. (Suom. huom.)