Halu ja kaikki

Teksti perustuu osittain 2010-luvun alkupuolella nyt verkosta kadonneessa Ylioppilasteatterin tietotoimistossa julkaistuun esseeseen, jonka otsikkona oli luultavasti ”Haluamme kaiken”. 

***

Ludwig Feuerbach väitti, että ’Jumala’ on todellisuudessa nimi ihmisten yhteiselle voimalle. Mutta vaikka tuo voima on yhteinen, se ei ole Yksi. Se ilmaisee itsensä aina ainutkertaisten ruumiiden moneudessa. Kenties pakanalliset jumaluudet ovat nimiä yhteisen tapahtumiselle singulaarisuudessa, ruumiin monikollisuuden tapahtumille, joissa luodaan jotain uutta, muutetaan maailmaa. On keksitty esimerkiksi rakkauden jumaluuksia ja päihtymyksen jumaluuksia, sodan jumaluuksia ja maanviljelyn jumaluuksia. Nanni Balestrinin kirja Haluamme kaiken on tapahtuma, jossa kirjoituksen jumalat ja luokkataistelun jumalat kohtaavat Italian suurkaupunkien kujilla.¹

Balestrini kehuskeli tiettävästi eläessään lähinnä yhdellä asialla: vaikka hän toimi vuosikymmeniä kirjailijana, hän ei sanojensa mukaan koskaan itse kirjoittanut lausettakaan. Balestrinin runoudessa erilaisilla valmiin kielimateriaalin leikkaamisen ja yhdistelemisen menetelmillä onkin äärimmäisen keskeinen osa, ja Balestrini kuului jo 1960-luvulla esimerkiksi tietokonerunouden edelläkävijöihin. Balestrinille kielen ei-persoonallisuus, yhteisyys, oli kommunismin lähtökohta. Hän sanoi joskus suunnilleen myös, että kukaan ei lue kirjallisuutta saadakseen tietää jotain toisten henkilökohtaisesta elämästä, vaan päästäkseen käsiksi johonkin, joka ei palaudu yksilöihin. 

Balestrinin vaatimattomuus näkyi myös hänen poliittisessa ja niin sanotusti yksityisessä elämässään. 1970-luvulla, vapaan rakkauden aikakaudella, Balestrini oli mm. Toni Negrin vaimon Paolan rakastaja. Kun Toni joutui vankilaan tai maanpakoon, muutti Nanni aina Negrien luokse auttamaan kodin ja lasten hoitamisessa. Negrin rakastajana puolestaan oli erään italian suurimman teollisuussuvun tytär. Kun sekä Toni että Nanni lopulta joutuivat pakenemaan Italiasta, Negri pääsi nuoren tyttöystävänsä suvun luksusveneellä Korsikalle. Negrin lapsia hoitanut Balestrini sen sijaan joutui pakenemaan hiihtämällä Alppien yli Ranskaan.

Hoivatyön vähäisen arvostuksen ja Balestrinin fyysisen suorituskyvyn lisäksi anekdootti kertoo Balestrinin poliittisen toiminnan vakavuudesta. Balestrini olikin Italian, ja kenties jopa koko Euroopan, runoilijoista tuona aikana sekä formaalisti kokeilevin että poliittisesti kumouksellisin. Balestrini on ainakin paras esimerkki siitä, etteivät nämä kaksi kirjallisuuden aspektia ole millään tavoin vastakkaisia, päinvastoin.

Balestrinin kenties tärkein yksittäinen runokokoelma Blackout on tehty leikkaamalla, kombinoimalla eräänlaisen patchwork-kaavan mukaisesti materiaalia turistikartoista, keikka-arvioista, Italian 1970-luvun liikkeitä moralisoineista sanomalehtiartikkeleista, New Yorkin vuoden 1977 ”blackoutia” koskevista uutisista, ajan poliittisista (kuten Toni Negrin) teoksista ja niin edelleen. Tästä huikeasti kudotusta kollaasista rakentuu teksti, joka on samalla eräänlainen muistomerkki tukahdutetuille 1960-luvulta alkaneille taisteluille, niiden hiipumiselle, siis ”blackoutille”, jonka myötä myös työläisten autonomisten taisteluiden eteenpäin ajama yhteiskunnallinen kehitys pysähtyy. Ehkä New Yorkin vuoden 1977 valtava sähkökatko oli jonkinlainen kosto siitä, että amerikkalainen itsenäinen työväenliike oli kukistettu ja työläisten palkat kääntyneet laskuun 10 vuotta aikaisemmin? Blackout ei kuitenkaan ole pelkkä romahduksen muistomerkki, sillä se alkaa tyylilajissa ’allegro’ ja päättyy ’rondoon’, siis kertosäkeeseen. Heterogeenisten kielellisten ainesten leikkaaminen, kielen monikollisuus ja siten taistelevien ruumiiden monikollisuus ovat kertosäe, joka toistuu uudelleen ja uudelleen, aina toisistaan eroavina uusina tapahtumina. 

Balestrinin kokeellisista kirjallisista teoksista näitä kamppailuja käsittelee suorimmin kuitenkin juuri Haluamme kaiken, ja siinä eri kirjoittamisen tasojen limittyminen on suoraviivaisinta. Kirjaa lukiessa tulee mieleen, että Balestrinille erilaiset kokeelliset menetelmät saattoivat juolahtaa mieleen juuri keskellä mielenosoitusten ja mellakoiden kuhinaa. Ainakin kirja on, samalla tavoin kuin Mirafiorin työläisten taistelut, organisoitu kapina tai mellakka, insurrezione, kirjallisuuden alueella. Keskeinen poliittinen teema romaanissa on työläisten autonomia: kapinat eivät ole liittojen tai puolueiden organisoimia, minkä vuoksi ne voivat täysin unohtaa porvarillisen retoriikan yhteisestä edusta, kansallisesta kilpailukyvystä ja muista salajuonista, joilla työläiset yritetään sitoa kapitalismin kohtaloon. Tässä autonomiassa olennaisinta on, että se ei ole yksilöllistä vaan yhteistä: juuri yhteinen taistelu, tehtaiden valtaaminen ja lakkoilu, kokemus yhteisen voiman tuottamasta ilosta tekee mahdolliseksi irtautua reformistisesta näkökulmasta. (Ja siksi ne vasemmistolaiset kritiikit, jotka jankuttavat autonomian olevan tai jopa ennakoivan ”uusliberalismia”, koska uusliberalismissa ihmisten pitää kyetä ”itse” tekemään jotain eikä vain rukoilemaan valtiota pelastamaan heitä, ovat täysin idioottimaisia.) Balestrinin romaanissa tärkeinta ei ole välitettävä ideologinen sisältö vaan kielen yhteisyys, kirjoituksen polyfonia. Balestrini ei ”itse” kirjoittanut sanaakaan, vaikka kirja on mitä ainutkertaisin.

Haluamme kaiken on eräänlainen luokkataistelun (tai operaismon termein poliittisen luokkakokoonpanon, taistelujen keinovalikoiman ja perinteen) Bildungsroman, kertomus luokkataistelun kehkeytymisestä yhden työläisen elämän kautta. Kertojan lapsuus ja nuoruuden seikkailut – isän opetukset työn kurjuudesta ja nuoruuden ”esipoliittinen” halu elää vapaasti, tekemättä työtä – kerrotaan vuoden ’69 työläistaistelujen, Italian historian suurimpien lakkojen näkökulmasta. Luokkataistelu ei ole ideologista vaan materiaalista, se muodostuu välittömistä yhteisistä aineellisista intresseistä ja kokemuksesta, että ne voidaan saavuttaa yhteisen taistelun avulla. Liittyessään yhteen työläiset ovat paljon vahvempia kuin kapitalistit ja saavat heidän polvensa tutisemaan. Jos on jotain sellaista kuin luokkatietoisuus, se tarkoittaa oivallusta materiaalisten etujen yhteisyydestä ja yhteisen materiaalisuudesta: sama palkka kaikille, jotta kapitalistit eivät voi hajottaa työläisten taisteluita. 

Luokkatietoisuus ei siis oikeastaan ole tietoisuutta vaan pikemminkin kollektiivinen halu. Sen genealogia lähtee yksilön tarinasta, harhailusta erilaisissa hanttihommissa ensin kotona Sisiliassa ja sitten Milanossa, köyhyydestä ja siirtolaisuudesta, paremman elämän toivosta. Ollaan aivan teollisen kapitalismin luokkakokoonpanon ytimessä: 

Pohjois-Italiassa ja Euroopassa tehtaat olivat valmiina vastaanottamaan kaikki ne ihmismassat. Kaikkia tarvittiin nyt Fiatin ja Volkswagenin liukuhihnoille. Ja siellä tarvittiin nimenomaan tietynlaista työläistä. Sellaista joka pystyi tekemään kaikkia hommia linjoilla sellaista joka etelässä oli ollut milloin päivätyöläisenä pellolla milloin tietyömiehenä.

Pohjois-Italia oli tuolloin Euroopan suurimpia teollisuuskeskittymiä ja Fiatin Mirafiorin tehtaat Torinossa niistä kaikkein massiivisimpia. Näissä uusissa tehtaissa työskentelivät nimenomaan etelästä peräisin olleet kouluttamattomat massatyöläiset, joilta samalla puuttui myös vanhojen ammattitaitoisten työläisten työetiikka. He eivät sitoutuneet työhön, vaan se oli heille vain väline. Juuri siksi, että heillä ei ollut henkilökohtaista suhdetta toisen palveluksessa tehtävään työhön, tuohon kapitalismin tärkeimpään uskonkappaleeseen, he muodostivat ”kovan pakanarodun”, rude razza pagana. Tämä pakanarotu ei kumartanut työn ja kapitalismin monoteistista kulttia, vaan liittoutui taistelun ja kirjoituksen jumalien kanssa. Sillä oli halu ja kyky arvioida uudelleen kaikki arvot ja luoda uusia arvoja, jotka asettuivat palkkatyöyhteiskunnan perustaa vastaan.

Subjektiivisuuden muutos ei koskenut vain järjestäytyneitä työläisiä vaan laajemmin aikakauden nuoria, erityisesti Etelä-Italiasta tulleita, jotka saattoivat järjestäytymisen sijaan ryhtyä suoraan ryöstämään kapitalistien omaisuutta. 1960-luvun lopun ja 1970-luvun Italiassa (kuten muuallakin länsimaissa) syntyi uudenlainen rikollisen hahmo: vanhan, oikeastaan status quon osaksi jähmettyneen järjestäytyneen rikollisuuden rinnalle ilmestyi ahtaista oloista pakenevia nuoria, jotka halusivat kaiken tässä ja nyt. Niin valtiovalta kuin vanhat rikolliset pitivät heitä pelkkinä ”huligaaneina”, mutta heidän motiivinaan oli kapina ja kaiken rikkauden saaminen heti.²

Kirjan kertoja pyrkii ensin tavoittelemaan parempaa elämää yksilönä, pakenemalla Etelästä, hengailemalla boheemeissa piireissä Milanon kapakoissa, välttelemällä työtä ja huijaamalla sairaslomaa. Kun hän ensimmäisen kerran lakon yhteydessä kykenee pistämään pomolle kampoihin, alkaa kirjan toinen osuus, kollektiivisten taistelujen osuus. Halut ja tarpeet voidaan toteuttaa vain kollektiivisesti, vain muuttamalla maailmaa yhdessä ja tuhoamalla pääoman maailma pohjiaan myöten. 

Kirjan kieli muuttuu toisessa osassa, se saa taistelujen kohdetta ja erityisluonnetta koskevissa luvuissa objektiivisemman luonteen, sen rytmi muuttuu lähemmäs kuvailevaa proosaa. Balestrinin poeettinen menetelmä onkin, kuten Bifo kirjan vuoden 2004 laitoksen esipuheessa sanoo, yhdistellä olemassa olevaa materiaalia, taisteluiden kieltä, sillä kieli kuten rikkaus on kollektiivisesti tuotettua. Kerronta muodostuu aina lauseista, jotka eivät ole syntyneet kertojan suljetussa tajunnassa, ne tulevat Etelän murteista, lentolehtisten teksteistä, palopuheista, tajunnanvirrasta taistelujen kiihkon keskellä. 

Epäilemättä näin Balestrini myös ikään kuin tuo vieraan kielen italian kielen sisälle ja pyrkii näin ”vähäistämään” italian kirjallisuuden kieltä. Vaikka kirja ”kertoo” taisteluista, se ei käy taistelua vain ideologian alueella, vaan siinä keskeistä on näyttää kieli aina vuotavana, vähäistyvänä, ja toisaalta kaikki kieli ja kerronta ”vapaana epäsuorana esityksenä”, toisen puheen polyfonisena lainaamisena. Genovan autonomeissa nuorena toiminut Giorgio Passerone kirjoitti 1990-luvun alussa teoksen La linea astratta. Pragmatica dello stile, jossa hän kehittää pragmaattista tyylin analyysia. Keskeisessä asemassa ovat kielen heterogeenisyys, pysyvä epätasapainon tila ja jatkuva vaihtelu kohti ulkopuolta. Nämä kuvaavat erinomaisesti myös Balestrinin kirjoitusta. Se luo jatkuvan montaasin tai äänten leikkaamisen kautta juuri ainutkertaisen tyylin, joka ei ole vain leksikaalinen tai syntaktinen persoonallinen kombinaatiojoukko, vaan päinvastoin abstrakti linja, joka avaa kirjoituksen epäpersoonalliselle luomisen alueelle. 

Kirjassa Haluamme kaiken rytmi, kerronnan aika, on elettyä, heterogeenistä aikaa, vastakohtana pääoman homogeeniselle, jankkaavalle rytmille ja ulkoiseen logiikkaan perustuvalle kerronnalle. Balestrinin proosa on nimittäin todella lähellä puheen rytmiä, kielen hengitystä. Tätä kuvastaa esimerkiksi se, että kirjassa ei ole lainkaan pilkkuja, vaan virkkeiden sisäinen rytmi luodaan vain sanojen avulla ja jätetään tavallaan dialogisesti lukijan luotavaksi. En tällä tarkoita, että Balestrinin pyrkimys olisi puhua ymmärrettävästi, itsestään selvästi, vaan että toisin kuin porvarillisessa modernismissa, jossa usein pyrkimyksenä on salvata lukijan henki, jotta tämä ei kuvittelisi ymmärtävänsä, tässä kieli muodostaa kytköksiä ja lisää kykyä toimia, luo uutta sen sijaan, että sen pyrkimys olisi negatiivisesti osoittaa todeksi kytköksen mahdottomuus.

Toisin sanoen Balestrinilla porvarilliselle romaanille ominaista reportaasin, läpinäkyvyyden ja itsestäänselvyyden kieltä ei ajeta umpikujaan umpikujan itsensä vuoksi vaan uuden luomiseksi. Työväenluokan pakanarotu näkee porvarillisen sivilisaation joutuneen umpikujaan, jähmettyneen paikalleen ja siksi tietää uuden kansainvaelluksen, eksoduksen, ulos kapitalismin rakenteista olevan välttämätön.

Näille pakanoille ei riitä mikään muu kuin koko maailma, jonka he haluavat muuttaa toisenlaiseksi, yhteisen näköiseksi. 

”Haluamme kaiken. Kaiken rikkauden kaiken vallan eikä yhtään työtä.”

Mitä on kaikki?

Mitä he sitten haluavat? Kenties uuden auton, asunnon paremmalta alueelta, television ja niin edelleen? Vai kuitenkin mieluummin kannabiskeksejä, MDMA:ta ja orgioita? Kenties kaikkia näistä, mutta olennaista on, että he haluavat kaiken, ei mitään tiettyjä materiaalisia esineitä. 

Silti minulla oli halu elää ja tehdä jotakin. Olin nuori ja veri virtasi suonissani. Halusin tehdä jotakin. Olin valmis tekemään mitä tahansa. Mutta oli selvää että mitä tahansa ei tarkoittanut työläisenä jatkamista. Sillä sanalla oli nyt paha kaiku. Se tarkoitti sen saman paskaelämän jatkamista jota olin elänyt tähän asti. Miksi minä välittäisin työstä eihän se ollut koskaan huvittanut eikä kiinnostanut minua. Mitä minä työllä tekisin jos siitä ei saanut edes riittävästi rahaa mukavaan elämään. Nyt olin ymmärtänyt kaiken olin kokeillut kaikkia mahdollisia tapoja elää. Ennen olin halunnut sopia joukkoon mutta sitten tajusin että järjestelmän sisällä joutuisin aina maksamaan. Kaikenlaisella elämällä oli hintansa. Tarkoitan että aina kun haluaa jotain vaikka auton tai uuden puvun niin täytyy jäädä ylitöihin. Ei silloin voi käydä kahvilla tai mennä elokuviin. Tässä järjestelmässä tässä maailmassa jossa ainoa tavoite on tehdä työtä ja tuottaa tavaroita jos tässä järjestelmässä haluaa saada jotain niin aina pitää laittaa jotakin likoon. Siis kirjaimellisesti laittaa itsensä likoon. Tämän minä olin ymmärtänyt. Siksi ainoa tapa saada kaikki ja tyydyttää kaikki tarpeet ja halut tuhoamatta itseään oli tuhota tämä pomoja varten tehtävän työn järjestelmä sellaisena kuin se oli. Ja ennen kaikkea tuhota se täällä Fiatissa tässä valtavassa tehtaassa jossa on tuhansia työläisiä. Tämä on pääoman heikko kohta koska kun Fiat pysähtyy niin systeemi menee kriisiin koska silloin kaikki kosahtaa.

Työläiset ovat siis valmiita tekemään mitä tahansa, mutta mitä tahansa ei tarkoita valintaa proletaareille valmiina olevien mahdollisuuksien välillä – työläisenä olemista – vaan päinvastoin jonkin uuden luomista maailmaan. Kaiken saaminen, kaikkien tarpeiden ja halujen tyydyttäminen edellyttää yhteiskunnan, maailman perustan murskaamista ja muuttamista. 

Tässä Balestrini hahmottaa saman siirtymän, saman uuden subjektiivisuuden syntymän, joka on keskeistä ajan rock-musiikille. Juuri sen alueella, siis Rolling Stonesin, Doorsin, Janis Joplinin ja muiden musiikissa, nousee esiin sama urbaanin joukkoälyn proletariaatin kärsimättömyys. Balestrini on lähempänä Doorsia ja Jim Morrisonia kuin mitään sosialistista perinnettä, sosialistista realismia tai muuta ”sitoutunutta kirjallisuutta”. ”We want the world, and we want it… NOW.”

Uskoakseni Gilles Deleuze viittaa juuri tähän, kun hän Michel Foucault’a ja tämän Seksuaalisuuden historiaa kommentoidessaan sanoo, että haluaa käyttää mieluummin käsitettä ”halu” kuin ”nautinto”, koska nautinto on jotain, mikä sulkeutuu itseensä, kun taas halu on ääretöntä, rajatonta.³ Nautinto katkaisee halun äärettömyyden, sen kyvyn tuottaa maailmoja, joka tekee siitä vallankumouksellisen. Halu on halu tuottaa maailma, ei mitään vähempää. Se on vallankumouksellisen proletariaatin kärsimättömyyttä. We want the world, and we want it… NOW.

Se, että työn järjestelmän tuhoaminen tapahtuisi juuri Fiatissa, ei sen sijaan itse romaanissakaan aivan pidä paikkaansa. 1960-luvun operaistien ajatus oli ollut juuri se: valtavat raskaan teollisuuden keskittymät, jotka edustivat lisäarvon tuotannon näkyvää huippukohtaa, olisivat se pesäke, josta taistelu lähtee liikkeelle ja Fiatin yhteiskunnallisen merkityksen kautta saavuttaa poliittisen, siis yhteiskunnan perustaa koskevan ulottuvuuden. Romaanin loppupuolella taistelu kuitenkin laajenee olennaisesti kaikkialle Torinon kaduille.

Astuminen ulos tehtaasta ja tehtaan sisäisestä, suljetusta ja määrätystä kamppailusta pelkästä palkasta ja työehdoista onkin ratkaisevaa Balestrinin kuvaamien taisteluiden kehitykselle. Jo tehtaan sisällä keskeinen vaatimus oli ollut palkan irrottaminen tuottavuudesta ja sen ääretön nostaminen, ”palkka itsenäisenä muuttujana”. Elävän työn vapauttamiseksi pääoman komennosta oli kuitenkin välttämätöntä käydä kamppailuun työvoiman uusintamisen itsenäisistä edellytyksistä. Taisteluita ei siis käyty vain Mirafiorin tehtaan sisällä vaan Torinon kaduilla, vuokrista, sähköstä, ruuasta, sillä työläisten oli alistuttava tehdaskuriin voidakseen ostaa ruokansa markkinoilta ja alistuttava mihin tahansa kuriin voidakseen maksaa jatkuvasti kohoavia hintoja elämisensä välttämättömistä edellytyksistä.

Vaikka työväenliikkeen ideologia tai marxilais-leniniläinen teoria ei tätä aina havainnut, oli työväentaloilla tai urbaaneissa proletaarisissa kortteleissa tapahtuvalla kanssakäymisellä antagonististen subjektiivisuuksien kehitykselle uskoakseni suurempi merkitys kuin sillä, mikä tapahtui ”välittömän tuotantoprosessin” sisällä. Jos se antagonismi, jolle työväenliike antoi ”poliittisen ruumiin”, oli välttämättömän työn ja lisätyön välinen, jos välttämättömän työn tai elävän työn piirin kasvu merkitsi itsevalorisaatiota, uusien tarpeiden ja halujen luomista, olisi katsottava missä nämä tarpeet tai halut tuotettiin. Eikä se ollut tehtaissa, eivät sitä tehneet vain miehet, vaan se kuului työvoiman uusintamisen alueelle. Siksi ”naisten työllä”, maksamattomalla kotityöllä ei ollut keskeinen merkitys vain kapitalistiselle arvonmuodostukselle, vaan myös työväen vastarinnalle. Naisten haluista, unelmista ja vaatimuksista syntyivät ne kollektiiviset pyrkimykset, joiden ansiosta työväenliike kykeni muuttamaan maailmaa. Halu taistella ja kieltäytyä työstä tässä ja nyt, rakentaa uutta elämänmuotoa ja vaatia kaiken heti, vapauttaa myös tulevat sukupolvet samasta mekaanisesta paskaduunista ja elämästä noen tuhrimissa työläiskortteleissa. Leopoldina Fortunati esitti kirjassa Brutto ciao, että oikeastaan koko Italian 1960–70-lukujen työläistaistelujen taustalla oli juuri heidän äitiensä sodan ja fasismin vastaisen taistelun aikana kehittämä itsenäisyys, uudenlainen tapa katsoa maailmaa ja varmistaa, että heidän lapsensa eivät, sukupuolesta riippumatta, joudu enää koskaan elämään yhtä ahtaissa oloissa.⁴ Marxilaisen teorian piirissä Walter Benjamin, joka historianfilosofisissa teeseissään puhuu ”heikosta messiaanisesta kyvystä”, kyvystä olla olematta kateellinen tulevien sukupolvien mahdollisesti paremmista oloista tai suuremmasta onnellisuudesta, on nähdäkseni yksi niistä harvoista, jotka tämän tajusivat.⁵

Balestrini oivaltaa tämän metropolin tilan keskeisyyden kuvatessaan työläistaisteluiden autonomian ”syitä” kahdella suunnalla tehtaan ulkopuolella. Vaikka taistelut eivät siis paikannu Sisilian sitruunatarhoille vaan Mirafiorin tehtaille, ne saavat liikevoimansa meridionalismista, eteläisen elämäntavan laiskuudesta, hitaudesta, tottumuksesta omatahtiseen työhön ja auringon raukaisemasta ruumiista. Toisaalta Milanon urbaanien kortteleiden löysästä elämänmenosta, halusta elää laajemmassa elämänpiirissä ilman sovinnaisia tapoja ja niin edelleen.

Erityinen kokemus, esimerkiksi niin sanotun vapaan rakkauden kokeilut Milanossa, ajavat kirjan päähenkilön taistelemaan maailman muuttamiseksi tässä ja nyt, koska työ ja pakko maksaa vuokraa elämänsä edellytyksistä, siis kapitalistinen yhteiskunta, tekee hänen elämästään sietämätöntä sen jälkeen, kun hänen horisonttinsa on laajentunut.

Haluamme kaiken pyrkii rakentamaan uutta ”lausumisen kollektiivista sommitelmaa” niistä tyyleistä, ilmaisuista, joita työläisten taisteluiden ja elämän piirissä on olemassa. Balestrini siis käyttää slangeja, murteita, työläisen puheen rytmiä, sitaatteja pamfleteista ja lentolehtisistä luodakseen uuden kirjallisen koneen, joka toimii suoraan interventiona molekulaariseen aistikenttään (luo uusia tapoja nähdä). Erona useimpaan muuhun kokeelliseen kirjallisuuteen on kuitenkin se, että Balestrini leikkaa ja työstää myös makrotasolla yhteiskunnallisiin kamppailuihin liittyvää tekstiä.

Tässä astuminen ulos ”kirjallisuudesta” ulos yhteiskuntaan vastaa taisteluiden astumista ulos tehtaasta. Bifo kirjoitti jo vuonna 1972⁶ juuri tästä Balestrinin romaanin piirteestä: koska tuotanto ei enää tapahdu vain tehtaissa vaan koko yhteiskunnassa, koska älyllinen työ on integroitu osaksi pääoman arvonlisäysprosessia, älymystö on proletarisoitumassa ja syntyy massaälymystö, ei kirjallisuus voi olla yhteiskunnasta erillinen alue. Kirjoittaminen, kirjallisuus, on yhteiskunnallisten konfliktien alue, ja kirjoittamisen tuotantovälineet ovat kapitalistisen tuotannon sisälle siirtyneen kirjallisen työn tuotantovälineitä.

Balestrinin ’mellakka’ kirjallisuuden alueella ei kuitenkaan ole pelkästään hyökkäys kirjallisuutta vastaan sinänsä, vaikkakin toki porvarillista kirjallisuusinstituutiota vastaan. Balestrini ei ajattele, että kirjoitus olisi asetettava tietyn poliittisen ideologian tai puoluekannan välittäjäksi, eikä pyri pelkästään purkamaan kirjallisuutta kenttänä historiallis-sosiologis-materialistisesti, paljastamaan sen historiallista tai yhteiskunnallista luonnetta, kuten joku Terry Eagleton tekee. Pikemminkin Balestrini ottaa käyttöönsä kirjallisuuden kentän tai instituution alueena, jolla kielen vapaata käyttöä on mahdollista kokeilla, pyrkii räjäyttämään sen auki ympäristöönsä ja tekemään sen subjektiivisuuksia luovista ulottuvuuksista yhteisesti ja vapaasti käytettäviä. Balestrini kuitenkin nyrjäyttää tämän kentän keskeiset parametrit ympäri: kyse ei ole yksilöllisen luovuuden tai sielun syvyyksien esittämisestä vaan päinvastoin kielellisen ilmaisun polyfonian, monikollisuuden, vapauttamisesta. Tällä kielellisellä polyfonialla ei välttämättä ole kykyä vaikuttaa suoraan yhteiskunnallisiin taisteluihin, mutta ne ikään kuin tuovat esiin myös uutta luovien, autonomisten yhteiskunnallisten kamppailuiden transsendentaalisen perustan tässä polyfoniassa ja monikollisuudessa.

Kyse ei ole myöskään porvariston ja kansallisvaltioiden kehityksen luoman ”kirjallisuuden” instituution lupausten lunastamisesta tai todellisesta toteuttamisesta, vaan päinvastoin sen räjäyttämisestä auki. Kenties Balestrini samalla pyrkii näyttämään, että kaikki kirjallisuuden todella suuret – tai kenties todella ”vähäiset”, minooriset – irtautumiset porvariston ja kansallisvaltion perinteestä ovat tapahtuneet vain ”kaikkien arvojen uudelleenarvioinnin” kautta, joka on perustunut proletaariselle, omaisuudettomalle, isänmaattomalle ja kodittomalle tavalle olla maailmassa ja kokea maailmaa. Kirjallisuuden, kuten yhteiskunnallisten kapinoiden suuret kokeilijat, ovat lähteneet aina liikkeelle vähästä, mutta ei koskaan tyhjästä. Balestrinin kirjoitus onkin lähellä aikakauden free jazz- muusikoita, jotka loivat uutta, kombinoivat uudelleen äänen moneutta, mutta eivät ammentamalla sielunsa syvyyksistä, vaan löytämällä jotain käyttämiensä soitinten koneisuudesta, siis ikään kuin virtualisoimalla instrumenttinsa ja käyttämällä niitä ennakoimattomilla tavoilla. 

Balestrinilla tekniikan ja sisällön suhde ei ole ”hylemorfinen”, tekniikka ei ole valmiiksi valettu muotti, johon sisältö lasketaan kuin pissa vessanpönttöön. Koko suorasta vallankumouksellisuudestaan huolimatta Balestrinin kirjoitusta tekee mieli kutsua ”materiaalilähtöiseksi”: miten leikata, miten kombinoida juuri massatyöläisen tajunnanvirtaa tai poliittisia dokumentteja? Millaisia uusia kokeellisen kirjoittamisen tapoja tällaisten materiaalien pohjalta voidaan sommitella? Toisaalta tietenkin kamppailujen semioottiset ulottuvuudet ohjaavat kirjoituksen työstämistä: miten kirjoittaa, miten leikata tekstiä, jotta kamppailujen autonomia ja niiden perustana oleva kielen ja ruumiin yhteis-monikollisuus saisi itselleen ominaisen ilmaisun?

Halu = muutos

Nyt vaikuttaa enää mahdottomalta haluta kaikkea, saada halukoneita liikkumaan kapitalismin hallitsemien alustojen ulkopuolelle. Jossakin iltapäivälehdessä hiljattain julkaistussa jutussa korruptiokapitalisti Toivo Sukari, joka omistaa miljoonien arvoisia yrityksiä, jolla on luksuskämppiä ties kuinka monessa kaupungissa, valtava huvila Espanjassa ja vuosikymmeniä nuorempi fitness-missi-vaimo, jolla hän jatkuvasti leveilee juorulehdissä, kertoo siitä, mitä kaikesta tästä huolimatta tekee iltaisin: tuijottaa tuntikausia puhelintaan, katsoo huonekalumainoksia TikTokista. Kenties emme haluakaan kaikkea tätä, siis vain rahaa luksuskämppiä ”hyvännäköistä” kumppania joka antaa tunnustuksen vakaalle sukupuolipositiolle ja niin edelleen. 

Miten vielä voisimme todella haluta kaiken? Mitä olisi tehtävä, jotta voisimme nikkaroida planetaarisen halun: kaikki voima kaikki rikkaus kaikki elämä koko maapallo ja avaruus ei lainkaan työtä ei lainkaan cv:tä ei lainkaan tunnustus-minää. Olennaista on, että Kaiken jumalaa ei ole, kaikki on jumalaton, ei-yksi, se on planeettojen välisessä huimaavassa avaruudessa ja kaupunkien kuhisevilla kujilla, ja siksi se on viime kädessä rakennettava yhdessä itse, kirjoituksen taistelun rakkauden ja muiden jumalten kanssa.

Haluamme kaiken päättyy kahakkaan poliisin kanssa kaupungilla ja siihen, että päähenkilö pakenee poliisin väkivaltaa pitkin katuja. Hän pelastuu livahtamalla kerrostalon rappuun ja sen kautta katolle. Poliisit tarkastavat taloja, mutta asukkaat eivät anna ilmi pakenijoita, eivätkä poliisit osaa etsiä katolta. Väkivalta ei murra riistettyjen solidaarisuutta, vaikka vankila ja heroiini olisivatkin väliaikaisesti lamauttaneet taisteluja. Silti yhteinen voima on olemassa, jumalia syntyy jatkuvasti vallankumouksen kuohusta, ja ne nousevat taas esiin kamppailujen muodossa jossain toisessa paikassa ja jossain toisessa ajassa, ja jossain muodossa aina ja kaikkialla. Aurinko, yksi äärettömän avaruuden luvuttomista kiintotähdistä, syleilee kaupungin katuja ja paeten kamppailevia proletaareja.

Odotimme pitkän tovin emme voineet tarkistaa olivatko karabinieerit lähteneet vai eivät. Sitten eräät talossa asuvat naiset jotka olivat nähneet meidät antoivat merkin että reitti oli selvä. Oli jo melkein aamu ja taivaalla nousi suuri kaunis punainen aurinko. Olimme puolikuolleita väsymyksestä. Tältä erää saisi riittää. Kiipesimme alas ja lähdimme kotiin.

1. Haluamme kaiken, suom. Janne Löppönen, Poesia, 2024.
2. Ks. Emilio Quadrelli: Andare ai resti. Banditi, rapinatori, guerriglieri nell’Italia degli anni Settanta, DeriveApprodi, 2004.
3. Gilles Deleuze: ”Halu ja nautinto”, teoksessa Haastatteluja, Tutkijaliitto, 2005.
4. Mariarosa dalla Costa & Leopoldina Fortunati: Brutto ciao: direzioni di marcia delle donne negli ultimi 30 anni.
5. Walter Benjamin: “Historian käsitteestä”, teoksessa Messiaanisen sirpaleita.
6. Scrittura e movimento, Marsilio, Venezia, 1974.