Ote (IV, luku 10 ”Utopies du capital”) Sébastien Brocan kirjasta Pris dans la toile: De l’utopie d’Internet au capitalisme numérique (”Verkkoon tarttunut: Internetin utopiasta digitaaliseen kapitalismiin”), Éditions du Seuil, 2025, ss. 199–209. Suomennos: Jussi Vähämäki.

Suomentajan saatesanat

Muistatteko digitaalisen vallankumouksen? Siis sen, jonka piti kumota kapitalismi ja pelastaa planeetta vaivihkaa, ikään kuin pääoman selän takana, sen, joka nyt pystyttää datakeskuksia, ihmiskunnan lopun todellisia monumentteja, jotka kuluttavat hirvittävän määrän energiaa, mutta eivät saa aikaan kuin sometussahduksen? Datakeskuksista tekisi mieli huutaa Caton ja Voltairen jalanjäljissä: ”Hävittäkää tuo hirviö!” – ”Écraser l’infâme!”

Sébastien Broca (informaatio- ja kommunikaatiotieteiden tutkija ja opettaja Pariisin 8. yliopistossa) kuvaa tavallaan palkkatyöstä vapautumista hakevien tekniikoiden kehittäjien ja heidän niskaansa hengittävän pääoman kilpajuoksua ja sitä, kuinka hyvät aikomukset päällystävät tien helvettiin. Kuvaus on paikka paikoin lähes karikatyyri eikä ehkä kykene tuomaan esiin ”rekuperaation” kaikkia nyansseja, puhumattakaan, että kirjoittajalla olisi aikaa Dorothy L. Sayersin kehotusta noudattaen kill your darlings, niin tiukasti hän pitää kiinni utopia-teesistään. Silti erityisesti tässä suomentamassani luvussa käydään mielestäni ”digitaalisen vallankumouksen” historia – lopussa tosin hengästyen – melko hyvin läpi. 

Kerrataan ensin digitaalisen vallankumouksen perusteesit parinkymmenen vuoden takaa lyhyesti:

1. Digitaalinen vallankumous merkitsee loppua kapitalistiselle tuotantovälineiden monopolille (Yochai Benkler: The Wealth of Networks – How Social Production Transforms Markets and Freedom) unohtamatta Manuel Castellsia: ”Uuden informationaalisen tuotantotavan kehityksessä tuottavuuden lähde on tiedon luomisen teknologioissa, informaation prosessoinnissa, ja symbolisessa kommunikaatiossa… (I)nformationaalisessa kehityksen tavassa on erityistä se, että tieto itse toimii tuottavuuden pääasiallisena lähteenä… kutsun tätä uutta kehityksen tapaa informationaaliseksi, sen synnyttää uusi teknologinen paradigma, joka perustuu informaatioteknologialle.”¹

2. Ilmaisella (yhteis)työllä on määräävä asema uudessa tavassa tuottaa.²

3. Web 2.0 -teknologiat suosivat horisontaalisen tuottavan yhteistyön muotojen kehittymistä ja käyttöä.³

4. Pääsy aineettomiin commonseihin on taattava, koska ne muodostavat taloudellisen toiminnan keskeisen edellytyksen.⁴

5. New Economy voisi olla muoto kapitalismille ilman omaisuutta, tai se on parhaimmillaan jopa jonkinlaista ”digitaalista sosialismia”.⁵

Ensisijaisena syynä tuotantotavan vallankumoukselle pidettiin uusien digitaalisten tuotantovälineiden naurettavan pieniä hintoja, jos niitä verrataan teollisen vallankumouksen tuotantovälineiden hintoihin. PC, laptop tai smartphone ovat halpoja vesimyllyyn tai höyrykoneeseen verrattuna. Ajatus oli, että tämän kustannusten pienuuden ansiosta suuri joukko ihmisiä voisi osallistua tasa-arvoisesti informaation ja tiedon tuotantoon, koska siitä on tullut taloudellisen kasvun kannalta ensisijaista ja koska se antaa mahdollisuuden käyttää omia tuotantovälineitä. Tuottaja, yksityinen ihminen ei olisi enää koneellisen tuotannon ratas, vaan itsenäinen koneen käyttäjä. Hän nousisi – Marxin general intellect -passusta muistellen – koneen rinnalle ja kykenisi itsensä kaikinpuoliseen kehittämiseen. Teollisen kapitalismin jälkeen alkaisi siis jälleen pientuottajien ja pienyrittäjien aikakausi. Näin tekniikka, työkalu muuttaisi ikään kuin automaattisesti yhteiskunnalliset suhteet. Kaikille tai lähes kaikille olisi ainakin potentiaalisesti mahdollisuus muuttua pienyrittäjiksi tai amerikkalaisen unelman mukaisesti pientuottajiksi. Nyt ”frontier”, vapaa maa, oli tieto ja kommunikaatio, kun PC ja muut vempaimet toimivat vankkureina ja kuokkana oman elämän rakentamiseen. 

Big Tech, suuret teknologiayritykset ja tiedon tuotannon monopolisointi ovat nykyään uusi versio vanhasta suurtilallisten ja pientilallisten, teollisen lihantuotannon ja pienimuotoisen maanviljelyn välisestä konfliktista Yhdysvaltain historiassa. Voidaan kysyä, missä muodossa kyseinen ajatus uudesta pientuottajien aikakaudesta on toteutunut. Osa vastausta on ainakin seuraava: ihmisruumis, sen elämä, uusintaminen, yhteiskunnalliset suhteet ja ajattelu ovat tuotantovälineitä, joita kapitalismi, silloin kun se ei niitä suoraan omista, vähintäänkin ”liisaa”, käyttää ja kontrolloi. Eikä tämä koske pelkästään vauraan pohjoisen ihmisiä eikä millään tavoin edellytä riiston muiden muotojen (sukupuolittuneiden, rodullistettujen) hämärtämistä: kapitalistinen järjestys muodostuu historiallisesti määrättyjen ja tilallisesti sekä ajallisesti järjestettyjen tuotannon ainutkertaisten tyyppien joukon toimivasta kokonaisuudesta. Se on kone tai koneisto, jonka osat eivät toimi yksinään tai erillään. Siksi se on myös lähtökohtaisesti globaali.

Uusi kilpailu on luonteeltaan kilpailevaa yhteistyötä, yhteistä oppimista ja innovointia. Se ei ole enää raadollista toisten polkemista ja oman edun ajamista, koska toiset muodostavat välttämättömän edellytyksen omalle menestykselle. Yhteisö, seurakunta on kaikki kaikessa. Uuden kilpailun kannustimet ovatkin ei-taloudellisia, ”prosumerien” tekemistä motivoi spontaani ja vastikkeeton toiminta tai keskinäinen ”kilvoittelu” (software, open source, Wikipedia). Tämä on epäilemättä toteutunut, vaikka vääristyneessä muodossa, kun teknologiajättien ”bisnesnerot” ovat hankkineet omaisuutensa enemmän tai vähemmän muiden toiminnan, muiden yhteistyön, vuorovaikutuksen, kommunikaation ja vaihdon anastamisella ja aitaamisella.

Tärkeältä kysymykseltä vaikutti silloin: Mitä tapahtuu kapitalistisille yrityksille tässä yhteiskunnallisessa tuotannossa? Kuinka ne muuntavat spontaanin ja ilmaisen ”kilpailullisen yhteistyön voitoiksi”? Don Tapscott ja Clay Shirky ajattelivat, että sisällön jakamisella sosiaalisessa mediassa (kuten Flickr, YouTube, Wiki) ei ole tarvetta perinteisiin hierarkkisiin organisaatiomalleihin, sillä esimerkiksi Flickrin käyttäjät käyttävät aikaa ja energiaa jakaakseen, järjestelläkseen ja tehdäkseen katseltavaksi töitään; mikäli hierarkkisesti organisoitu yritys tekisi saman, kustannukset nousisivat niin korkeiksi, että mikä tahansa voittomarginaali katoaisi. Sama päti videoiden jakamiseen (YouTube), teksteihin (Wiki), informaatioon jne. Yrityksen olisi siksi muodostettava ekologinen ympäristö, jonkinlainen elämän ja sen uusintamisen perusrakenne kilvoittelulle ja yhteistyölle. 

Toisin kävi, yritys näyttäytyy yhä enemmän ahneena elämän ja ajan syöjänä, joka uusintamisen sijaan uhraa, kuluttaa ja polttaa loppuun. Yhteistyön, luottamuksen ja vapaan toiminnan tilalle on tullut jatkuva koko elämään kohdistuva kontrolli ja yhteistyökykyisestä työntekijästä yksinäinen itseään täynnä oleva impotentti, joka ei uskalla eikä kykene asettamaan omaa ruumiillista olemassaoloaan yhteisen alueelle, toisten käyttöön. Sosiaalisen median teknologioista on tullut kontrollien ja poliisitoimen keskeinen muoto.⁶

Yksi Silicon Valleyn bisnesneroista, Peter Thiel, joka on mm. PayPalin perustaja ja Facebookin sekä Airbnb:n rahoittaja, perusti (CIA:n startup-rahoituksen avustamana) vuonna 2003 yrityksen nimeltä Palantir Technologies.⁷ Sen ajatus oli ottaa PayPalissa käytetty big datan keräämisen teknologia ja myydä se poliisin, tiedustelupalvelujen sekä armeijan käyttöön. Elokuussa 2025 Palantir allekirjoitti valtavan yrityspalvelusopimuksen Yhdysvaltain armeijan kanssa (10 miljardia dollaria kymmenen vuoden aikana) nopeuttaakseen tekoälyohjelmistojen ja data-analytiikan yhdistämistä. Toukokuussa 2025 puolustusministeriö sijoitti 795 miljoonaa dollaria Maven Smart Systemiin (tekoälyjärjestelmä kohteiden tunnistamiseen drooneilla ja satelliiteilla), mikä nosti projektin arvon 1,3 miljardiin dollariin. Palantir tekee myös yhteistyötä sisäisen turvallisuuden ministeriön (DHS) kanssa: miljardi dollaria tekoäly- ja data-analytiikka-alustojen käyttöönotosta tutkinnanhallinnassa ja operatiivisessa logistiikassa. Yhtiöllä on myös sopimukset Yhdysvaltain laivaston ja valtiovarainministeriön (IRS) kanssa (verotuksen automatisoinniksi). 

Palantir on ICE:n, liittovaltion maahanmuuttoviraston toiminnan keskeinen avustaja ja se kehittää ”ImmigrationOS”-tietokantaa, jota käytetään karkotuksen kohteiden seuraamiseen ja tunnistamiseen. Palantir tekee myös yhteistyötä Israelin kanssa ja Israelin armeija lienee käyttänyt Gazassa Palantirin teknologioita tunnistaakseen ja eliminoidakseen mahdolliset ”terroristit”. Idea on siis kerätä valtava määrä erilaista aineistoa ihmisten sosiaalisista suhteista, liikkumisesta, tottumuksista, vaikkapa ruokaostoksista jne., ja niiden kautta rakentaa oletus ihmisestä laittomana maahanmuuttajana, rikollisena, terroristina tai ”suvakkina”. Thiel on mielenkiintoinen hahmo, jota tituleerataan Silicon Valleyn filosofiksi (ehkä ansaitsee kuitenkin etuliitteen ”pseudo”). Hän syntyi Frankfurtissa Saksassa, vietti lapsuutensa eteläisessä Afrikassa (E. Muskin ystävä ja liikekumppani), opiskeli Yhdysvalloissa Stanfordissa ja pitää oppi-isinään Stanfordissa opettanutta René Giradia ja natsijuristi Carl Schimittiä. Girardin oppilas Thiel taisi tuoda emojit puhelimiin ja hän on myös korostanut sosiaalisen median mimeettistä luonnetta. 

Thiel inhoaa ”wokea”, rahoittaa republikaaneja ja nosti suojattinsa ja oppilaansa J. D. Vancen Trumpin varapresidentiksi. Vuonna 2016 – ainoana Piilaakson superrikkaista – hän tuki suoraan Trumpia. Thielin mukaan ”Antikristus on tulossa takaisin käyttäen hyväkseen Harmageddonin tai välittömän kriisin pelkoa vahvistaakseen poliittista kontrolliaan pystyttääkseen ’maailmanhallituksen’”. Ilmastonmuutos on Antikristuksen ase ja Greta Thunberg sen profeetta. Siksi kristinuskoa uhkaa (woken ja ilmastoaktivismin takia) tuho ja René Girard tarvitsee avukseen Carl Schmittin: vihollinen, Antikristus profeettoineen, ei ole pelkkä poliittinen vihollinen, vaan eksistentiaalinen vihollinen, joka on hävitettävä maan pinnalta, kuten Gazassa. 

Ihmisten, erityisesti amerikkalaisten vapauden säilyttämiseksi tarvitaan absoluuttista kontrollia, ihmiselämän pikkutarkkaa ja mustasukkaista seuraamista, jotta voidaan erottaa jyvät akanoista. Se on Thielin ja hänen superrikkaiden uskonsoturiensa tehtävä ja siihen tarvitaan teknologiaa, jonka avulla ihmiskunta voidaan pelastaa, jos ei maan päällä niin vähintäänkin kuussa. Vapauden palvonta ja monopolien vastaisuus kääntyy ketterästi ihmiselämän totaaliseksi valtiomonopolistiseksi kontrolliksi. Thiel on varustanut teologian teknologian palvelukseen, koska se myy hyvin ja ihmiset ymmärtävät sitä eivätkä teknologiaa. Arthur C. Clarken kuuluisan lain mukaan: ”Any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic.”

Mutta jatketaan digitaalisesta kumouksesta. Sen mukaan suunnittelun korvaa reaaliaikainen koordinointi, joka on samanaikainen tulos sekä softwaren automatisoiduista toiminnoista että spontaanista – joskus myös tiedostamattomasta, kuten hakukoneiden käyttäjien tapauksessa – yhteistyöstä. Suunnittelulle ryhmätoiminta on aina ollut potentiaalisesti ennakoimatonta/odottamatonta ja sopimatonta tuotantoketjun kannalta. Tarvitaan toiminnan itseohjautuvuutta, teknologiaa, joka olisi käyttäjäystävällistä, siis jokaiselle käyttäjälle tavallaan heti itsestäänselvää, siis teknologiaa, joka olisi luonteeltaan eettistä ja ihmisen pään, hänen eetoksensa ja tapojensa (moraalin, mores) sisään asennettua. Ajatus on, että Wikin logiikka on tehtaan logiikkaa tehokkaampaa, koska se antaa – tehtaan seinien kaaduttua – yhteisön yksittäisten jäsenten tehdä sitä mitä he haluavat tehdä, missä ja milloin he haluavat. Globaali tila muodostuu tuottavuuden aika-avaruudeksi. Sen logiikka toimii samaan tapaan koralliriutan muodostumisen kanssa, toisin kuin liukuhihna, joka edellyttää toimintojen ajallista peräkkäisyyttä ja työnjakoa. (Tosin koralleilla taitaa mennä nykyään aika huonosti. Ehkä metaforan yksi ominaisuus onkin, että se kuljettaa sitä paremmin, mitä vähemmän sillä on varsinaista sisältöä, siis mitä enemmän sen vertauskohta on kadonnut.)

Yhtäältä spontaani yhteiskunnallinen yhteistyö viittaa markkinoiden logiikkaa pakenevien aineettomien yhteisten (commons) tuotantoon; toisaalta pääoma voi puristaa lisäarvoa senkaltaisesta tuotannosta vain siinä määrin kuin se onnistuu yksityistämään niitä esimerkiksi tiukentamalla aineettoman omaisuuden suojaa, siis luomalla keinotekoista niukkuutta ja vaikeuttamalla käyttöä. Samaan aikaan aitaamisen (enclosure) logiikka toimii kuitenkin kuin bumerangi, koska se kuihduttaa motiiveja, jotka työntävät yksilöitä ja ryhmiä yhteistyöhön. Lawrence Lessig, asianajaja, joka loi Creative Commons -lisenssin, hahmottelee skenaariota, jossa kapitalistiset yritykset oppivat käyttämään hyväkseen kultamunia munivaa hanhea tukehduttamatta sitä ahneudellaan, siis käyttämään kollektiivista tietoa, joka syntyy nettiyhteisöjen vapaasta pääsystä käyttämään aineettomia commonseja. Ajattelun heikkous ja ongelma on kuitenkin, kuka ja miten pääsy commonseihin taataan, tai commonsien määrittely itsenäisinä, siis positiivisesti eikä suhteessa olemassa olevaan oikeuteen. Ei ole lainkaan varmaa, että yhteiset, commonsit ovat positiivinen ja analyyttinen termi kapitalismikritiikkiin ja toisenlaisen elämän rakentamiseen. Esimerkiksi Fransiskaanimunkkien ongelma oli, että heiltä puuttui itsenäinen teoria vapaasta käytöstä. He lähtivät määrittämään köyhyyttä ja käyttöä negatiivisesti, mutta silti vielä suhteessa kirkolliseen oikeuteen, oikeuden ja lakien kautta. Commonsien, kuten jokaisen oikeuksien määrittäminen ja takaaminen valtion kautta sortuu helposti pitämään valtiota neutraalina toimijana, mitä se ei ole.

Sosiaaliturva, työpäivän pituus, oikeudet jne. kumpuavat ”digitaalisen vallankumouksen” ajattelussa pääoman omasta rationaalisuudesta, eivät mistään luokkataistelusta tai ylipäätään työoloihin ja oikeuksiin liittyvistä kamppailuista. Ikään kuin pääoma keksisi itsestään ja itsekseen itselleen rajoituksia, olisi vähän niin kuin modernin filosofian maamerkittömällä merellä purjehtiva ihminen, joka transsendentin perustan puuttuessa asettaa toimintansa rajoitukset itsestään itselleen. Ehkä hieman liian idealisoitu kuva kapitalismista rationaalisena koneena, joka rajoittaa lyhyen tähtäimen intressejään pitkän aikavälin hyödyn takia, tai J. M. Keynesin sanoin: ”The long run is a misleading guide to current affairs. In the long run we are all dead.” Lyhyen tähtäimen rajoituksia ja asketismia (oman) pitkän tähtäimensä nimissä pääoma vaatii ihan muilta kuin itseltään. 

Lopulta verkko (WWW) , internet ja ”sosiaalinen media” siis tuottaisi uuden ”digitaalisen sosialismin” muodon, joka eroaa huomattavasti vanhasta sosialismista, joka pyrki markkinoiden kontrolliin ja vahvaan valtiolliseen säätelyyn ylipäätään. Kuten Carlo Formenti samoihin aikoihin (2008) kirjoittaa:

Tällä amerikkalaisella sosialismin muodolla on hyvin vähän tekemistä eurooppalaisen sosialismin tasa-arvoihanteiden kanssa; verkon dynamiikka ei tasoita eroja, vaan korostaa niitä: siinä on vallalla power law of participation (missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä, 80/20), koska verkkoa pitävät pystyssä eliitit, joilla on eniten verkostoja, ja samalla valikoituu uusi meritokraattinen aristokratia.⁸

Brocan tekstistä

Muutama huomautus Sébastien Brocan tekstistä. Mainitsin jo utopia-termin käytön. Varmasti ”digitaalisen vallankumouksen” intoilijoilla oli kyse myös utopiasta. Toisaalta ylioptimistiset ajatukset esimerkiksi työn muutoksesta lienevät olleet myös taktisia. Samaten materiaalisen ja informaation vastakkainasettelu, jonka sivumennen sanoen Broca itse tavallaan toistaa, koska hänelle materia näyttäisi olevan jotakin kiinteää, solidia, ja informaatio taas jotain immateriaalista (sama koskee myös Brocan käsitystä työstä, joka hänellä näyttäisi aina olevan pikemminkin perinteisen fyysistä). Modernissa informaatioteoriassa, aiemmin kybernetiikassa, pyrittiin tällaisesta vastakkainasettelusta eroon. Se, että DNA:n rakenteen löytäjät James Dewey Watson ja Francis Harry Compton Crick kävivät Claude Shannonin ja Erwin Schrödingerin luennoilla, lienee vaikuttanut merkittävästi löydökseen. En olisi kuitenkaan – Lysenkon jalanjäljissä – valmis luopumaan ajatuksesta vain siksi, että informaatio ”ei ole” materialistista. Tässä suhteessa Brocan teksti jättää toivomisen varaa. Hänellä sekä työ (stabiilina, näkyvänä tuloksena) että materia (solidina massana) näyttäytyvät kumma kyllä jotenkin työvoiman, työkyvyn ja ”hengen” vastakohdilta. Näin tavallaan materialismin nimissä uusintuu dualismi, josta haluttiin päästä eroon. Poliittisia seurauksia: vastakohtaisuus työvoiman eri käyttötapojen välillä, ”oikean työ” ja ”oikeasti riistetyn työn” aseman korostaminen (jonka taustalta ei voi olla erottamatta moralistisia sävyjä) sekä haluttomuus tarkastella työvoiman käytön eri muotoja ja niiden keskinäissuhteita. Lopputuloksena on helposti se, että digitaalinen kapitalismi vaikuttaa pelkästään sumuverholta, joka peittää alleen saman vanhan todellisuuden. 

Näistä varauksista huolimatta Brocan esitys on mainio läpikäynti digitaalisen vallankumouksen historiasta ja ”amerikkalaisen unelman” muuttumisesta painajaiseksi. Se kertoo myös mahdollisen ”uuden työväenluokan” kokoonpanon ongelmista, erityisesti suhteessa tekniikkaan ja mahdolliseen teknisten tuotantovälineiden haltuun ottamiseen. Mutta se ei näytä niitä suoraan, vaan apostoli Paavalia lainaten ”kuin peilistä”, joka, kuten tunnettua, ei pari tuhatta vuotta sitten ollut kovin kirkas.

JV

***

Kuinka digitaalisesta tuli pääoman utopia

Teknologiajättien (Big Tech) kehitystä on säestänyt puhe, jolla on utopistinen ulottuvuus. Digitaaliset teknologiat on esitelty lupauksena tulevaisuudesta, jossa ylitetään runsauden tai rikkauden materiaaliset rajoitteet sekä poistetaan työn välttämättömyys. Näillä ennusteilla on ollut nykyisyyden hämärtämisen tehtävä. Ne ovat salanneet sen, että suurten teknologiayritysten menestys perustuu lukuisten tuotantoresurssien haltuunotolle ja riistolle: raaka-aineet, energia, työntekijät. Yrityksiin ja niiden toimintaan kohdistuva kritiikki ei ole aina onnistunut ottamaan etäisyyttä näihin pääoman utopioihin, jotka eivät myöskään ole kovin kaukana kritiikin itsensä puolustamista yhteiskunnallisista utopioista.

Digitaalisen kapitalismin henki

Teknologiayritysten valta on osa pitkää historiallista kehityskulkua. Nämä yritykset kulkevat materiaalisesti ja symbolisesti samalla polulla, jota on tallattu teollisen maailman alkuajoista lähtien. Ne ylläpitävät Max Weberin 1900-luvun alussa analysoimaa kapitalismin henkeä. Weber kuvasi tuolloin ”traditionalistisen” hengen katoamista: ihmisen, joka ei pyri vain ”ansaitsemaan rahaa ja aina enemmän rahaa, vaan yksinkertaisesti elämään, elämään kuten hänellä on tapana elää ja ansaitsemaan sen, mitä siihen on tarpeen”.⁹ Kapitalismi on siis syrjäyttänyt ja marginalisoinut tietyn määrän arvoja, kuten tapojen tai perinteiden kunnioittamisen ja yhteisöllisen solidaarisuuden. Se on ympännyt ihmisiin rikastumisen halun ja asettanut etusijalle välineellisen luontosuhteen.

Digitaalinen kapitalismi jatkaa tätä laajentumisen lupausta, jonka etuoikeutetuksi kantajaksi nykyiset isot teknologiayritykset haluavat. Nämä yritykset ovat ottaneet omakseen modernille kapitalismille ominaisen edistysideologian näin pahentaen rajattoman kasautumisen juurruttamista tieteen ja tekniikan kehitykseen. Ne ovat propagoineet ”arvojen järjestelmää, jossa arvo tai ansio syntyy yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisesta teknologian ja yrittäjyyden avulla”.¹⁰ OpenAI:n toimitusjohtaja S. Altman tiivisti tämän hengen vuonna 2021 julkaistussa kirjoituksessaan lausumaan: ”Mooren laki kaikelle”. Hän väittää, että ”teknologinen kehitys etenee eksponentiaalisesti” ja että tekoälyn huima kehitys tuo mukanaan vakaata kasvua ja ”loistavan tulevaisuuden”.¹¹ Hän lupaa ”paljon oikeudenmukaisempaa, onnellisempaa ja vauraampaa yhteiskuntaa”¹² kiitos ”energian ja älykkyyden ’rajattomuuden’”.¹³ Samaan tapaan, oikeuttaakseen ”kolonioiden” luomisen avaruuteen, Jeff Bezos pelkää ennen kaikkea pysähtyneisyyttä: ”Jos pysymme tällä planeetalla […], meidän on lopetettava kasvu, mikä tarkoittaa hyvin huonoa tulevaisuutta.”¹⁴

Kuten lainaukset kertovat, Silicon Valleyn isojen johtajien suhteella aikaan ja tilaan on utopistinen ulottuvuus siinä mielessä, että se projisoi tuonpuoleiseen tilanteen tässä ja nyt. Radikaaleimmillaan tämä visio ottaa biologiset ja maanpäälliset rajoitteet ylittävän ja post-inhimillisen tulevaisuuden muodon. Vaikka ei mentäisikään näin pitkälle, niin teknologiajättien teknoyrittäjyyden utopia on lupaus tulevaisuudesta, jossa tekninen kehitys on ratkaissut nykyhetken ongelmat. Sillä ei ole merkitystä, että varsinaiset alan asiantuntijat saattavat kyseenalaistaa, joskus jopa pilkata näitä projektioita. Kapitalismin henki ei juuri tosiasioista piittaa. Sen tehtävänä on vahvistaa ”luottamusta, jota [hallitsevien luokkien] jäsenet voivat tuntea etuoikeuksiensa oikeellisuudesta”.¹⁵ Sen tarkoituksena on myös peitellä tiettyjä kiusallisia tosiasioita. Loistavan tulevaisuuden utopian seuralainen on nykyisyyden vääristynyt kuva, jonka rakentumista haluaisin lyhyesti jäljittää.

Aineettomuuden myytti

1940-luvulla kybernetiikan keskeinen teoreetikko Norbert Wiener väitti, että maailma voidaan ymmärtää kokonaisuudessaan informaation välityksen tai vaihdon termein. Informaatio oli hänen mukaansa negatiivista entropiaa, organisoitumisen mitta. Hän arveli, että termodynamiikan toisen periaatteen mukaisesti maailmankaikkeus kulkee järjestyksen tilasta kohti yhtenäisen kaaoksen tilaa. Hän näki informaation sinä, mikä vastustaa tätä tendenssiä, kun se määrittää olentojen ominaisuudet ja antaa mahdollisuuden organisaatiotaskujen ilmaantumiselle: biologisten, yhteiskunnallisten ja teknisten systeemien. Kybernetiikka popularisoi näin ajatuksen siitä, että informaatio olisi aineesta erotettavissa ja sitä perustavampaa.¹⁶

Tämä näkemys sai 1970-luvulta lähtien yhteiskunnallis-historiallisen ulottuvuuden, kiitos pyrkimyksen määritellä harvakseltaan mutta toistuvasti aikakausi jonkin aineen, teknologian tai energialähteen perusteella. Jotkut vaikutusvaltaiset intellektuellit väittivätkin, että rautateiden, hiilen ja öljyn aikakausien jälkeen alkaisi ”informaation aikakausi”, joka saisi aikaan teollisen sivilisaation lopun. Käsite ”post-industriaalinen yhteiskunta” oli peräisin Ranskassa Alain Tourainen ja Yhdysvalloissa Daniel Bellin, Herman Kahnin ja Anthony Wienerin kynästä. Useat kansainväliset instituutiot, kuten OECD vuonna 1975 ja Euroopan unioni vuonna 1979¹⁷, ottivat käyttöön sille likeisen sanayhdistelmän ”tietoyhteiskunta”. Vuonna 1980 tulevaisuudentutkija Alvin Toffler julisti menestyskirjassaan ”kolmannen aallon”, siis informaatioaallon välitöntä uhkaa.¹⁸

1970-luku on myös aikaa, jolloin Kaliforniassa syntyi ajatus tietotekniikan ja ympäristön suojelun toisiaan täydentävästä luonteesta. Kylmän sodan kontekstissa valtioiden kontrolloimat makroteknologiat, kuten ydinpommi, edustivat uhkaa koko planeetan tuhoutumisesta. Aikanaan hyvin suositussa Whole Earth Catalogissa esiteltiin kommuuneja perustaneille hipeille kaikenlaisia kommuunielämälle hyödyllisiä tuotteita (puutarhatyökaluja, puuhelloja, siemeniä, laskimia, syntetisaattoreita), mutta myös uusia elämää vapauttavia ja helpottavia teknologioita. Norbert Wienerin kybernetiikan ja ekologian systeemisen lähestymistavan innoittamina nämä Stewart Brandin ympärille yhdistyneet ”uuskommunitaristit”¹⁹ luovat ”positiivisen sidoksen teknologian ja luonnon välille korostaen teknologisten ratkaisujen ekologista potentiaalia ja jopa niiden ’luonnollista’ luonnetta”²⁰ He kehittävät pragmaattista ja modernia ympäristöajattelua, joka yhdistää kommunitaristisen elämäntavan ja high-tech-esineet. Tässä kehyksessä tietokone näyttäytyi yksilönvapauden välineenä ja ekologisena työkaluna, joka auttaa kontrolloimaan ekosysteemejä varmistamalla niiden tasapainon asianmukaisen informaation vaihdon ansiosta.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin internetin yleistyminen antaa uutta potkua näille innostuneille julistuksille. Wired-lehden sivuilla äänen saivat digikraatit, yrittäjien, kolumnistien ja tulevaisuudentutkijoiden eliitti, joka fasinoitui uudesta digitaalisesta maailmasta. He väittivät, että internet on ”vallankumous”, joka on verrattavissa painotekniikan keksimiseen. Tietotekniikka ja verkot esitetään bittien voittona atomeista, aineen korvaamisena jollain sellaisella, jolla ”ei ole värejä, kokoa eikä painoa ja joka voi kulkea valon nopeudella”.²¹Informaatio näyttäytyy ikään kuin keinona päästä eroon niukkuudesta. Se muodostaa ei-kilpailullisen resurssin: kun joku kuluttaa sitä, se ei kulu eikä se muutu muille käyttökelvottomaksi.²² Kiitos informaation ihmeellisten ominaisuuksien ihmiskunta olisi siis irrottautumassa kehityksensä fyysisistä rajoista.

Nämä puheet eivät ole vailla seurauksia, sillä ne peittävät ideologisella verholla digitaalisen materiaalisuuden. Samaan aikaan kun digikraatit ylistävät atomien korvaamista biteillä, internetin nousu saa aikaan massiivisia investointeja materiaaliseen infrastruktuuriin: merikaapeleihin, valokuituverkkoihin, datakeskuksiin. Puhe ”tietotulvasta” irrottaakin digitaaliteknologiat niiden toiminnalle välttämättömistä energia- ja logistiikkaverkostoista. Teknologiajättien ei ole tarvinnut kuin pukeutua tähän puhetapaan toimintansa materiaalisen ulottuvuuden vähättelemiseksi. Eteerinen termi ”pilvi” viittaa suurten, energiaa kuluttavien rakennuskompleksien tarjoamiin palveluihin. Tiedon esittäminen ”uutena öljynä” vihjaa fossiilisten teollisuudenalojen korvaamiseen uudella, ekologisesti hyveellisellä kapitalismilla.

Julkisen vallan toimijat osallistuvat näiden mystifioivien käsitysten levittämiseen. Yhdysvalloissa ja Euroopan unionissa kertomus kaksoissiirtymästä (ekologisesta ja digitaalisesta) nousee niskan päälle 1990-luvulta alkaen. Siitä lähtien valtaosa vastuullisista poliitikoista on ollut vakuuttunut siitä, että ”voimme luottaa internet-vallankumoukseen auttavan meitä suojelemaan ja säilyttämään ympäristömme”.²³

Pitkään tietotekniikkateollisuutta tukenut Al Gore oli tärkeässä roolissa tämän vision vakiinnuttamisessa Piilaaksossa ja sen ulkopuolella. Gore kuului 1980-luvulla demokraattipoliitikkojen ”Atari-demokraateiksi” nimitettyyn ryhmään ja hän toimi Bill Clintonin varapresidenttinä ollessaan ”tiedon valtateiden” apostolina. Vuoden 2000 presidentinvaaleissa kärsimänsä kiistanalaisen tappion jälkeen hänestä tuli Googlen erityisneuvonantaja ja Applen hallituksen jäsen.²⁴ Hänestä tuli myös ilmastokysymysten puolestapuhuja, kun vuonna 2006 julkaistiin dokumenttielokuva An Inconvenient Truth, jonka päähenkilö hän on. Herätellessään suuren yleisön ilmaston lämpenemisen vaaroihin, elokuva välitti samalla vakaumusta, että innovaatiot voivat ratkaista ilmastohaasteen. Siihen riittäisi pelkkä vanhan fossiilikapitalismin korvaaminen vihreällä kapitalismilla, jonka teknologiset avaimet olisivat Silicon Valleyssa.²⁵ Whole Earth Catalogin ekomodernismin perillisenä A. Gore oikeuttaa tällä tavoin yrittäjämäisen näkemyksen ”ekologisesta siirtymästä”. Digitaaliteknologia on tässä ratkaisun ydin, ei koskaan osa ongelmaa. Whole Earth Catalogin perillisenä A. Gore legitimoi siten ”ekologisen siirtymän” yrittäjävision. Digitaalinen on olennaista siirtymän ratkaisemiselle eikä koskaan osa ongelmaa. 

Työn lopun myytti

Digitaaliselle taloudelle välttämättömän ihmistyön painaminen pimentoon rakentuu yhdensuuntaisesti digitaalisen talouden materiaalisuuden kieltämisen kanssa. ”Työn loppu” oli 1990-luvun puolivälissä lukuisien keskustelujen aihe laajaa huomiota herättäneiden tulevaisuudentutkija Jeremy Rifkinin puolustamien väitteiden vaikutuksesta.²⁶Viisitoista vuotta myöhemmin digitaalinen nousi mukaan keskusteluihin. Kaksi Oxfordin ekonomistia saavat aikaan sensaation väittäessään, että 47 % Yhdysvaltojen työpaikoista on vaarassa automatisoitua seuraavien kymmenen vuoden aikana.²⁷ Heidän pelkonsa löytävät vastakaikua kansainvälisissä instituutioissa, jotka julkaisevat myöhemmin lukuisia raportteja aiheesta ”future of work”. Näissä julkaisuissa korostetaan tekoälyn käyttöönoton myötä lähestyvää suurta automatisaatiotaaltoa.

Teknologiajätit levittävät myös tätä käsitystä. Tiedotusvälineiden keskittyminen muutamiin tähtiyrittäjiin (Steve Jobs, M. Zuckerberg, E. Musk) antaa ymmärtää, että menestys liiketoiminnassa on peräisin yksinomaan yksilöllisestä lahjakkuudesta ja teknisistä innovaatioista. Suurten teknologiayritysten kyky organisoida voittoa saadakseen maailman eri kulmille hajaantuneiden ihmisten moninaisia toimintoja painuu siten taka-alalle. Tekoälyn kehitys antaa myös aihetta olettaa, että monet tuotannolliset prosessit ovat jo kokonaan automatisoituja. Suuri yleisö uskoi pitkään, että esimerkiksi Googlen ja Facebookin tekoäly suodattaa automaattisesti kaiken sosiaalisessa mediassa julkaistun ei-toivotun sisällön, vaikka todellisuudessa näin ei ole.²⁸ Tämä myytti työn lopusta hyödyttää Piilaaksoa. Se lupaa sijoittajille palkkatyöstä aiheutuvien kustannusten poistamista. Se piilottaa yhtä lailla yleisön silmiltä prekaarit työntekijät, joiden riisto sopii huonosti siihen kuvaan, jonka teknologiajätit haluavat itsestään antaa.

Aineettomuuden ja työn lopun myytit pitävät teknologiajättien menestyksen syyt näkymättöminä ja siten kiistattomina. Ne ovat siksi osa sitä, mitä voimme nimittää – Marxin ilmaisua hieman muunnellen – teknologiafetisismiksi²⁹, siis ideologiaksi, joka irtautuu omista tuotantosuhteistaan. Digitaalisten palveluiden tuomat edut (ajan säästö, tehokkuus) irrotetaan siitä, mikä tekee ne mahdolliseksi, ja niiden yhteiskunnallisista ja ympäristöllisistä vastinpareista. Teknologioita ympäröi lähes maaginen sädekehä. Ne esitetään puhtaasti nettohyötyä tuovina, vaikka ne toimivat suurimman osan aikaa vain aikaa ja resursseja siirtämällä. Yritykset korostavatkin mieluummin ”älykkäiden” järjestelmien käytön tuomia energiasäästöjä kuin kyseisten järjestelmien valmistukseen kuluvaa energiaa. Ne esittävät automaation mieluummin ihmistyön ajan säästämisen keinona kuin tunnustavat sen, kuinka tärkeää on tehdä työtä ”ylävirrassa”, jotta automaatio tulee mahdolliseksi ”alavirrassa”.

Tämä on myyttien tehtävä: esittää teknologioihin liitetyt edut ominaisuuksina, jotka niillä olisi kuin ”luonnostaan”, ei tuloksena luonnon ja työntekijöiden riiston uusista tavoista; ei korosteta kuin hyötyjä, jotta, kaiken kaikkiaan, ei tarvitsisi pohtia hyötyjen ja haittojen välistä tasapainoa.

Mystifioitu kritiikki?

Aineettomuuden ja työn lopun myytit ovat kiehtoneet vahvasti tiettyjä kriitikoita. Visio ”informaation aikakaudesta”, joka lopettaa teollisen sivilisaation, on saanut vastakaikua myös kaukana kansainvälisten instituutioiden ja Silicon Valleyn ideologien ulkopuolella. Akateemisessa maailmassa sitä pönkitti sosiologi Manuel Castellsin vaikutusvaltainen trilogia.³⁰ Lukuisat aktivismin muodot ovat muun muassa tukeutuneet ajatukseen, että digitaalinen avaisi uuden runsauden ajan. 

1980-luvun puolivälissä Richard Stallman erottaa materian ja informaation toisistaan tavoitteenaan kyseenalaistaa suljetun lähdekoodin ohjelmistojen yksityisomistuksen oikeutus. Hän käyttää ”äärettömän voileivän” metaforaa selittääkseen, mitä ohjelmisto on: äärettömän moni ihminen voi kuluttaa sitä äärettömän monta kertaa monissa eri paikoissa.³¹ Korostamalla informaation runsautta hän voi sitten tuomita immateriaalioikeuksien luoman ”keinotekoisen” niukkuuden kuvaamalla sitä järjettömyydeksi, joka on ristiriidassa informaation ominaisuuksien kanssa.

Viisitoista vuotta myöhemmin digitaalisten commonsien puolustajat sekä Yhdysvalloissa että Ranskassa ottavat argumentin uudelleen esiin. He väittävät, että ”säätelyjärjestelmä, jonka olemme ottaneet käyttöön kilpailevien resurssien (maa, autot, tietokoneet) osalta, ei välttämättä sovellu ei-kilpailullisiin resursseihin (ideat, musiikki, erilaiset ilmaisumuodot)”.³² Argumentti osuu maaliinsa. Myös filosofi A. Gorz korostaa, että ”tieto ja informaatio ovat olemukseltaan yhteishyödykkeitä, jotka kuuluvat kaikille”.³³Post-operaistiset ajattelijat ylistävät yhtä lailla ”aineettoman työn” mahdollisuuksia ja ”yltäkylläisyyden talouden” lupauksia.³⁴ Monet teollisen informaatiotalouden kriitikot osallistuvat näin informaation ja aineettoman ylistämiseen. Samat diskursiiviset motiivit kiertävät erilaisilla yhteiskunnan alueilla: commonsien puolustajat ottavat valtavirran taloustieteestä peräisin olevan ei-kilpailullisen hyödykkeen käsitteen omakseen; hakkerikulttuuri inspiroi niin Wired-lehden kolumnisteja kuin uusmarxilaisia teoreetikoita. 

Informationaalisuuden poikkeuksellisuuden korostamisella oli 2000-luvun alussa strateginen tavoite. Uusia aitaamisia vastaan käytävien taistelujen kontekstissa se saa immateriaalioikeuksien yksityistämisen lisäämisen näyttämään absurdilta, keinotekoiselta ja luonnonvastaiselta. Allekirjoittamalla aineettomuuden myytti edistetään näin digitaalisten yhteisomistusten asiaa. Tämä kuitenkin vastavuoroisesti peittää sen tosiasian, että hyödykkeiden, minkälaisia ne sitten ovatkin, oikeudellinen asema ei heijasta niiden ominaisuuksia, vaan ovat seuraus yhteiskunnallisista normeista, institutionaalisista pelisäännöistä ja voimasuhteista. Ajattelutapa johti myös digitaalisen materiaalisuuden unohtamiseen, jota hallitseva ajattelutapa on ajanut 1970-luvulta lähtien.

Tämä unohtaminen on ollut yhteistä useimmille verkon käytön vapauden puolustajille. Nämä ovat useimmiten jatkaneet ”aineettoman” ylistämistä, joka leimasi J. P. Barlowin laatimaa kyberavaruuden itsenäisyysjulistusta (A Declaration of the Independence of Cyberspace). Tämä ”internetin puolustamisen” ympärille rakentunut militantti perinne on pysytellyt pääosin vihamielisenä tiettyjen käyttötapojen priorisoimista tai teknologian käyttöönoton rajoittamista kohtaan. Pyrkiessään säilyttämään digitaalisen emansipatorisen potentiaalin se on myös säilyttänyt ihanteen sen rajattomasta kehityksestä. Korostaessaan kaikenlaisten keskustelujen ja tietojen liikkumista internetissä se on laiminlyönyt tämän informaatiotulvan materiaaliset ja energiaan liittyvät kustannukset.

Digitaalisen vapauden puolustajat eivät ole kiinnittäneet juurikaan huomiota kysymykseen työstä. 2010-luvulle saakka he ovat useimmiten tarkastelleet internetiä kommunikaation areenana ja laiminlyöneet sen toimintaa määrittävät tuotantosuhteet. Tärkeimmät taistelut (ilmaisunvapaus, yksityisyys, tiedonkulku) on käyty teknologisesta tai juridisesta näkökulmasta, on annettu esimerkiksi enemmän painoarvoa alustojen moderointikäytännöille kuin niiden soveltamisesta vastaavien sisällön moderaattoreiden työoloille.

Yhteiskunnalliset utopiat, pääoman utopiat

Miksi monet teknologiajättien kriitikot ovat sortuneet myytteihin, jotka näyttävät vahvistavan juuri niiden yritysten valtaa, joita vastaan he taistelevat? Selityksiä on monia. Ensinnäkin on muistettava, että vaikutus on ollut molemminpuolista: vaikka kriitikot ovat toisinaan antaneet yritysten viestinnän harhauttaa itseään, yritykset ovat puolestaan ammentaneet oikeutuspuhettaan jo olemassa olevista yhteiskunnallisista liikkeistä. Nimenomaan siksi, että markkinoiden ulkopuolisten toimijoiden utopia internetistä oli jo olemassa, Google ja Facebook pystyivät kapitalisoimaan näitä vapautumisen ja jakamisen toiveita. Samoin työn loppu on osittain pääoman utopia (palkkakustannusten alentaminen), mutta se on myös hyvin vanha yhteiskunnallinen utopia³⁵ (vapautuminen raskaista ja merkityksettömistä tehtävistä), jota Silicon Valley on sittemmin käyttänyt hyväkseen.

Joitakin ideologisia yhtymäkohtia suurten teknologiajättien ja niiden arvostelijoiden välillä voidaan selittää myös sosiologisella likeisyydellä. Teknologiajättien arvostelijoista eniten huomiota ovat saaneet sekä Ranskassa että Yhdysvalloissa etuoikeutetusta yhteiskunnallisesta taustasta tulevat valkoiset miehet. Usein juuri tietotekniikan ammattilaiset, yliopistotutkijat tai Silicon Valleyn entiset työntekijät ovat kyseenalaistaneet kyseisten yritysten vallan – tai tarkemmin sanottuna heidän taloudelliset ja kulttuuriset resurssinsa ovat antaneet heille mahdollisuuden siihen, että heidän kritiikkejään on kuunneltu. Tässä kyse ei ole heidän toimintansa uskottavuuden väheksymisestä heidän yhteiskunnallisen taustansa vuoksi.

Kritiikki voi joskus lähteä liikkeelle etuoikeutetusta yhteiskunnallisesta ympäristöstä ilman, että sen esittäjiä tarvitsee syyttää kaksinaamaisuudesta tai epäjohdonmukaisuudesta. Sosiologinen homogeenisuus on kuitenkin vaikuttanut kiistojen sisältöön ja niiden näkökulmiin. Koska monet teknologiajättien kriitikot ovat lähtöisin samasta sosiaalisesta ja/tai kulttuurisesta maailmasta kuin kyseisten yritysten johtajat, ei ole yllättävää, että he jakavat näiden kanssa tiettyjä käsityksiä, erityisesti vakaumuksen siitä, että teknologiat ovat pohjimmiltaan vapauttavia ja ekologian kannalta hyviä.

Digitaalisen alueella yhteiskunnalliset utopiat ja pääoman utopiat ovat siis harvoin olleet toisistaan radikaalisti poikkeavia. Ne ovat ammentaneet yhteisestä viitekehyksestä: kybernetiikasta, tieteiskirjallisuudesta, vastakulttuurista ja hakkerialakulttuurista. Niitä kaikkia on ruokkinut moderni mielikuva teknisen ja yhteiskunnallisen edistyksen yhteensopivuudesta. Aineettomuuden ja työn lopun myyteillä on ollut jatkuvasti vetovoimaa niin suurten teknologiayritysten kuin toisenlaisen digitaalisen maailman puolestapuhujien keskuudessa. Muiden tehtäväksi on jäänyt yritys horjuttaa näitä käsityksiä.

1. Yochai Benkler, The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom, Yale University Press, 2006; Manuel Castells, The Rise of the Network Society, Blackwell Publishers, 1996.
2. Benkler emt.
3. Don Tapscott, Growing Up Digital: The Rise of the Net Generation, 1998; Don Tapscott and Anthony D. Williams, Wikinomics: How Mass Collaboration Changes Everything, 2008; Clay Shirky, Here Comes Everybody: The Power of Organizing without Organizations, 2008; Howard Rheingold, Smart Mobs: The Next Social Revolution, Basic Books, 2002.
4. Lawrence Lessig, Remix: Making Art and Commerce Thrive in the Hybrid Economy, Penguin, 2008.
5. Kevin Kelly, New Rules for the New Economy: Radical strategies for a connected world, Viking, 1998.
6. Myötäkarvaan kirjoitetusta Girardin ”elämäkerrasta” Evolution of Desire: A Life of René Girard (Cynthia L Haven, Michigan State University Press, 2018) huokuu hyvin läpi Girardin (mimeettinen?) viha oman aikansa radikaalia ranskalaista älymystöä kohtaan.
7. Peter Thielistä: Max Chafkin, The Contrarian, Bloomsbury Publishing 2021 & Luca Ciarrocca, L’anima nera della Silicon Valley. La vera storia di Peter Thiel, Fuori scena 2026. Thielin kumppani, Girardia muistellen, hänen ”kaksoisveljensä”, Palantirissa on Axel Karp. Karp on Habermasin ”oppilas” Frankfurtista, jonkin asteen ”marxisti”, jonka avulla Thiel ylläpitää radikaalia julkisivua itsestään. Kuten nykyisillä ”menestyneillä” on tapana, myös Thiel haluaa seistä samaan aikaan elämän alimmilla ja ylimmillä puolapuilla ja täyttää kaikki paikat.
8. Carlo Formenti, Cybersoviet: Utopie postdemocratiche e nuovi media, Raffaello Cortina Editori, 2008, s.137.
9. Max Weber, L’éthique protestante et l’esprit du capitalisme, Flammarion, Paris, 2002, s. 103.
10. Oliver Nachtwey & Timo Seidl, ”The Solutionist Ethic and the Spirit of Digital Capitalism”, Theory, Culture and Society 41 (2):91–112 (2024).
11. Ks. Sam Altman, ”Moore’s Law for Everything” (https://moores.samaltman.com). Mooren laki, siten kuin se yleensä ymmärretään, olettaa tietokoneiden laskentatehon kasvavan eksponentiaalisesti, eli kaksinkertaistuvan joka toinen vuosi.
12. Emt.
13. S. Altman, Twitter, 1.5. 2022: ”The future can be so good that it’s hard for any of us to imagine. My basic take on this is that we will have ’unlimited’ intelligence and energy, and that all will unlock.” Maaliskuussa 2026 Altman on edelleen optimisti: ”We see a future where intelligence is a utility, like electricity or water, and people buy it from us on a meter.” (JV)
14. J. Bezos Len Rosenin haastattelussa ”Jeff Bezos Wants Manufacturing to Move Off Planet and NASA is Exploring the Possibilities” (21st Century Tech Blog, 7.5. 2022): ”If we stay on this planet…we will have to stop growing, which I think is a very bad future. It’s not the future that I want for my grandchildren or my grandchildren’s grandchildren.”
15. Luc Boltanski, De la critique: Précis de sociologie de l’émancipation, Paris, Gallimard, 2009, s. 71.
16. Ks. Katherine Hayles, How We Became Post-Human: Virtual Bodies in Cybernetics, Literature and Informatics, University of Chicago Press, 1999.
17. Ks. Armand Mattelart, ”Comment est né le mythe d’Internet”, Le monde diplomatique, elokuu 2000, s. 26.
18. Alvin Toffler, The Third Wave, William Morrow and Company, INC. New York, 1980.
19. Fred Turner, From Counterculture to Cyberculture: Stewart Brand, the Whole Earth Network and the Rise of Digital Utopianism, The University of Chigaco Press, 2006.
20. Rianne Riemens, ”Fixing the earth: whole-systems thinking in Silicon Valley’s environmental ideology”, Internet Histories, vol. 8, n° 4, 2024, ss. 294–311.
21.  Nicholas Negroponte, Being Digital, Vintage Books, 1995.
22. Ks. Kenneth Arrow, ”Economic welfare and the allocation of ressources for invention”, National Bureau of Economic Research, The Rate and Direction of Inventive Activity: Economic and Social Factors, Princeton University Press, 1962, ss. 609–626.
23. Joseph J. Romm, audition au Sénat des États-Unis, Committee on Commerce, Science and Transportation, 21 septembre 2000.
24. Édouard Morena, Fin du monde et petits fours: Les ultra-riches face à la crise climatique, Paris, La Découverte, 2023, s. 27.
25. Emt.
26. Ks. Jeremy Rifkin, The End of Work: The Decline of the Global Labor Force and the Dawn of the Post-Market Era, New York, Putnam Publishing, 1995.
27.  Ks. Carl Benedikt Frey & Michael A. Osborne, ”The future of employment: How susceptible are jobs to computerisation?”, TFS Technological Forecasting & Social Change, 2013, vol. 114, ss. 254–280.
28. Ks. Sarah T. Roberts, Behind the Screen: Content Moderation in the Shadows of Social Media, New Haven, Yale University Press, 2019.
29. ”Konefetisismin” käsitteestä, katso Alf Hornborg, ”Machine Fetishism, Value, and the Image of Unlimited Good: Towards a Thermodynamics of Imperialism ”, New Series, vol. 27, n° 1, 1992, p. 1–18. 
    (Marx kirjoittaa fetisismistä seuraavasti: ”Sitä vastoin tavaramuodolla ja työn tuotteiden arvosuhteella, jossa se ilmenee ei ole kerrassaan mitään tekemistä esineiden fyysisen luonnon ja siitä johtuvien esineellisten suhteiden kanssa. Vain itsensä ihmisten keskinäinen tietty yhteiskunnallinen suhde saa heidän silmissään olioiden keskinäisen suhteen mielikuvituksellisen muodon. Löytääksemme jotakin tätä vastaavaa, meidän täytyy paeta uskonnollisen maailman usvakerroksiin. Siellä ihmisaivojen tuotteet näyttävät eläviltä, keskenään ja ihmisten kanssa suhteissa olevilta itsenäisiltä olioilta. Tätä minä sanon fetisismiksi, joka takertuu työn tuotteisiin, mikäli niitä tavaroina tuotetaan, ja joka on siis erottamattomasti tavaratuotantoon kuuluvaa.” Marx erottelee fetisismin kolme eri muotoa: 
    1. tavarafetisismi, jossa yhteiskunnallinen suhde ymmärretään esineen ominaisuudeksi (vaihdettavuus takin käyttöarvossa);
    2. rahafetisismi, jossa raha itsenäistyneenä vaihtoarvona ymmärretään kultana, esineenä arvon mitaksi;
    3. pääomafetisismi, jossa pääoma ymmärretään esineeksi, joka luo uusia esineitä (luo rikkautta). ”Ja vaikka uudenaikainen taloustiede irvisteleekin ylväästi monetaarijärjestelmälle, niin eikö sen fetisismi tule aivan kouraantuntuvaksi heti kun se alkaa käsitellä pääomaa? Onkohan siitä kovinkaan pitkä aika kun hälveni se fysiokraattien kuvitelma, että maankorko kasvaa maasta eikä yhteiskunnasta?” JV)
30. Ks. Manuel Castells, The Information Age: Economy, Society and Culture, Oxford, Wiley Blackwell, 1996–1998.
31. Richard Stallman’s speech at the Kungliga Tekniska Högskolan (Royal Institute of Technology) in Stockholm, Sweden, arranged by the student society Datorföreningen Stacken on 30 October 1986, https://www.gnu.org/philosophy/stallman-kth.html. (Itse asiassa Stallman sanoo seuraavasti: ”To get an idea of what it’s like to obstruct the use of a program, let’s imagine that we had a sandwich, that you could eat, and it wouldn’t be consumed. You could eat it, and another person could eat it, the same sandwich, any number of times, and it would always remain just as nourishing as originally. The best thing to do, the thing that we ought to do with this sandwich is carry it around to the places where there are hungry people; bringing it to as many mouths as possible, so that it feeds as many people as possible. By all means, we should not have a price to eat from this sandwich, because then people would not afford to eat it, and it would be wasted. The program is like this sandwich, but even more so because it can be in many different places at once being eaten, used by different people one after the other. It is as if this sandwich was enough to feed everyone, everywhere, forever, and that were not allowed to happen, because someone believed he should own it…. When you have something like a program, like an infinite sandwich, like a road, which has to be built once, but once it is built it pretty much doesn’t matter how much you use it, there’s no cost in using it, generally it’s better if we don’t put any price on using it. And there are plenty of those things that we develop now, and pay people to build. For example, all the streets out there. It’s very easy to find people who will program without being paid; it really is impossible to find people who will build streets without being paid. Building streets is not creative and fun like programming. But we have plenty of streets out there, we do come up with the money to pay them, and it’s much better the way we do it than if if we said: ’Let’s have companies go and build streets and put toll booths up, and then every time you turn another street corner, you pay another toll.’ And then the companies that picked the good places to put their streets, they will be profitable, and the others will go bankrupt.”

    Stallman ei siis korosta niinkään runsautta kuin jakamisen ja käytön vapautta. JV)

32. Lawrence Lessig, The Future of Ideas, Random House, 2001, s. 95.
33. André Gorz, Ecologica, Galilée, Paris, 2008, s. 19.
34.  Francesco Brancaccio, Alfonso Giuliani et Carlo Vercellone, Le commun comme mode de production, Paris, Éditions de l’éclat, 2021, s. 65. Teos sivuaa kuitenkin tiettyjä ympäristökysymyksiä ja muotoilee produktivismin kritiikkiä eroten näin siitä, että ekologiset kysymykset on jätetty täysin huomiotta monissa post-operaistisen suuntauksen aikaisemmissa teksteissä.
35. Kutsun ”yhteiskunnallisiksi utopioiksi” utooppista perinnettä, joka syntyi renessanssin aikana Thomas Moren teosten myötä, kehittyi 1800-luvulla ”utopistiseksi sosialismiksi” (Fourier, Saint-Simon, Claire Démar) ja haarautui 1900-luvulla sekä filosofisiin lähestymistapoihin (kuten Blochin tai Benjaminin teoksissa) että uusiin sosiaalisiin kokeiluihin (esimerkiksi hippiyhteisöt tai ensimmäiset verkkoyhteisöt).