Donald Trumpin tammikuun kahdeskymmenes

Tammikuun 20. päivänä 1981 vannoi virkavalan Yhdysvaltain presidentiksi jo liian vanhalta ja hieman seniililtä vaikuttanut, miltei 70-vuotias entinen Hollywoodin B-luokan näyttelijä, joka oli käynyt vaalikampanjaa raivokkaan konservatiivisilla teemoilla, tavoitellen työväenluokan kukistamista, sosiaaliturvan väärinkäyttäjien kuriin laittamista ja paisuneen valtionhallinnon leikkaamista. Ronald Reaganin kaudella amerikkalainen teollinen työväenluokka kukistettiin lopullisesti, finanssimarkkinat vapautettiin niin, että niistä tuli pääoman hegemoninen osa, poliittinen muoto, joka kykeni vapautumaan täydellisesti paikallisista, siis tehtaan sisäisistä ja kansallisista tuotannollisista konflikteista. Reagan investoi valtaviin avaruussotilaallisiin hankkeisiin, “tähtien sotaan”, jotka kasvattivat Yhdysvaltain taloutta ja osaltaan vaikuttivat lopulta kylmän sodan keskeisen vihollisen, Neuvostoliiton hajoamiseen. Reagan oli symboli ratkaisevalle muutokselle työvoiman ja pääoman välisissä suhteissa. Reaganin aikaisen Fedin johtaja Paul Volcker nosti taantumasta huolimatta rajusti korkoja “poliittisista” syistä: ajaakseen suuret amerikkalaiset, ay-liikkeen voimanpesinä toimineet tehtaat alas. Näin Yhdysvaltain järjestäytynyt työväenluokka tuhottiin.

Reaganin ja Volckerin toimien jälkivaikutukset ovat nyt ajaneet globaalin kapitalismin ja sen poliittisen järjestelmän väkivaltaiseen kriisiin ja nostaneet Yhdysvaltain presidentiksi vielä edellistäkin heikomman näyttelijän, täydellisen narrin, pelkän yhteiskunnallisten suhteiden häilyvän varjon.

Sillä 44 vuotta myöhemmin, samana tammikuun 20. päivänä, presidentin virkavalan vannoi tuolloista Reagania miltei 10 vuotta vanhempi, perintörahoilla rikastunut liikemies ja tv-tähti, jonka kenties suurin poliittinen esikuva on lihaksillaan pullistellut, mutta lopulta vanhuuden haurastama ja poliittiseen umpikujaan ajautunut Venäjän presidentti. Ensi töikseen Trump ryhtyi lähentämään Yhdysvaltojen suhteita Venäjään. 

Ensin työvoiman tragediana, sitten politiikan farssina…

Ja kenties Trump on, kuten koko prekaari elämämme, 

a walking shadow, a poor player
That struts and frets his hour upon the stage
And then is heard no more. It is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury
Signifying nothing.

Moni on väittänyt, että Trumpin toimet ovat irrationaalisia, koska niiden suurin hyötyjä on lopulta oikeastaan Kiina. Irrationaalisuudesta puhuminen lienee kuitenkin älyllistä laiskuutta, ja sen taustalla on lopulta aina jonkinlainen moraali, kenties edistyksen historianfilosofiaan perustuva pohjimmiltaan moraalinen käsitys siitä, mikä on rationaalista, siis palvelee Euroopan ikuiseksi olettamien arvojen etenemistä maailmassa. Pitääkin paikkansa, että Kiinan poliittinen hegemonia tulee varmasti Yhdysvaltain protektionismin ja ”vetäytymisen” vuoksi kasvamaan Euroopassa, myös Venäjästä riippumatta. Kun puhutaan Kiinasta, on kuitenkin tärkeää, että sen kautta voidaan tuoda esiin, millä tavoin usein intoillun ”uuden geopolitiikan nousun” taustalla ovat laajemmat kapitalististen tuotantoketjujen, arvontuotannon luonteen, luokkataistelujen ja luokkakokoonpanon muutokset. Näin voidaan nähdä, millainen logiikka – jos ei rationaalisuus – Trumpin toimien taustalla on. 

Viime viikkoina niin Washingtonin kuin Euroopan pääkaupunkien kaduilla on liikkunut poikkeuksellisen paljon isoja mustia autoja. Eri valtioiden johtajat, Ukrainan Zelenskyi kaikkein ahkerimmin, ovat kierrelleet neuvottelemassa siitä, mitä Euroopan turvallisuudelle tai laajemmin valtiosuvereenisuuksien suhteille Euroopassa olisi tehtävä. Trump ja Elon Muskin pikkupojat ovat Yhdysvalloissa alkaneet murentaa oikeusvaltiota, mihin erilaiset liberaalit ja vasemmistolaiset ovat vastanneet moraalisella kauhistelulla. Se näyttääkin olevan ainoa vastarinnan muoto, johon enää kyetään. Euroopan vallassa olevat johtajat taas ovat jatkaneet entiseen malliin pitämällä kokouksia, kyttäämällä mahdollisuuksia kerätä niin sanottuja poliittisia pisteitä ja osoittaneet, ettei Eurooppa ole sen enempää metafyysinen tai kulttuurinen kuin fyysinen (esimerkiksi puolustuskykyinen) olio, vaan pikemminkin pelkkä sana. “Arvot”, joiden piti olla ikuisia, ovatkin osoittautuneet vain historiallisiksi ja ohimeneviksi.

Geopolitiikan tasolla on selvää, että Ukrainan sota alkoi jo vuonna 2014 Krimin valtauksesta, mutta sen tärkein taustatekijä on jo vuodessa 2012. Silloin Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeriksi valittiin Xi Jinping, joka sitten nimitettiin presidentiksi 2014. Putinin hallinto oli alusta lähtien käynyt sotaa Tšetšeniassa ja Georgiassa ja alistanut omia kansalaisiaan. Xin valinnan ja Kiinan uuden valtiojohtoisen tai ns. autoritaarisen linjan myötä Putinilla oli nyt kuitenkin tukija, jonka ansiosta hän uskalsi laajentaa sotaansa. Mutta miksi ihmeessä Xi haluaa tukea Putinia? Putin varmasti tarvitsee Xitä, mutta tarvitseeko Xi todella Putinia yhtään mihinkään? Epämääräiset puheet “ideologisesta samankaltaisuudesta” kertovat jälleen kerran vain laiskuudesta ja ovat oikeastaan vain käänteinen yritys pitää yllä Euroopan itsensä murenevaa pohjaa (jonka “arvot”, kuten sanottu, ovat haihtuneet kuin savuna ilmaan). 

Voi olla, että tiet Trumpin takana jollain tavalla “johtavat Putiniin”, mutta tiet Putinin takana johtavat Xihin, eikä toisaalta ole millään tavoin varmaa, onko Venäjä oikeasti Kiinalle edes mitenkään merkittävä liittolainen. “Uskomattomalta” vaikuttava Yhdysvaltain ja Venäjän lähentyminen on mahdollista ennen kaikkea siksi, että niin Trumpia kuin Putinia merkittävämpi hahmo globaalissa kapitalismissa on Xi Jinping. Xin takana on sitten koko globaalin kapitalismin epäinhimillisten voimien kenttä, joka ohjaa näidenkin pelurien tai sijaisnäyttelijöiden toimintaa.

Jo toisen kerran Trumpin vaalivoitto ja hänen muka ennakoimaton käytöksensä, kuten Zelenskyille raivoaminen Valkoisessa talossa, on yllättänyt liberaalit kommentaattorit ja poliitikot. Vasemmistolaiset, jotka ovat vuosikymmeniä vaatineet ”politiikan paluuta” ja fanittaneet Carl Schmittiä, ovat taas täysin sulkeneet silmänsä siltä, että nyt juuri Trump on toteuttanut tämän schmittiläisen märän unen. Ja samalla leninistisen märän unen valtiovallan valtaamisesta tahdon ja luokkavihan voimalla. Hän tekee päätöksiä kuin shakespearelaiset suvereenit, aus einem Nichts. Trump toki yrittää ikään kuin toimia globaaleja markkinoita vastaan, yhdessä oligopolisti-Muskin kanssa, koetella sitä miten paljon “politiikalla” voidaan ohjata markkinoita: kenties vakuuttaa äänestäjiä siitä, että heidän äänillään on väliä; että toisin kuin uusliberalismia vastustavat vasemmistolaiset, hän todella kykenee “ottamaan vallan takaisin markkinavoimilta”. Juuri Trumpin pitäisikin lopullisesti osoittaa kaikille, ettei “vasemmistolainen schmittiläisyys”, siis politiikan palauttaminen politiikkaan, ole mahdollista. Suvereeni leikkausmainen päätös, ystävän ja vihollisen erottelu (viha, on kyse sitten luokkavihasta tai rotuvihasta)  ja taloudesta tai elämästä erotettu Politiikka ovat “oikeistolaisia” tai pikemminkin fasistisia käsitteitä, ja siksi niiiden avulla voidaan toteuttaa vain fasistisia vallankaappauksia. Vasemmisto häviää, koska fasistit ovat parempia fasismissa kuin vasemmistolaiset. (Sen sijaan Trumpia ehkä voisi sanoa oikeistolaiseksi leninistiksi.) Lopulta nämä schmittiläiset päätökset kuitenkin nyhjäistään tyhjästä tai tehdään yksilöllisesti vain aivan pinnalta katsottuna, niin aikamme maailmassa kuin natsijuristimme Shakespeare-tulkinnoissa.¹ Shakespearen kuningasnäytelmissä yksilölliset päätökset epäonnistuvat aina, eivätkä draaman yksilölliset hahmot ole muuta kuin ohikulkevia varjoja, huonoja näyttelijöitä.

Hiirenharmaa, kainosti hymyilevä Xi, jota länsimaiset toimittajat ja poliittiset analyytikot niin oikealla kuin vasemmalla eivät median koloniaalisten oletusten vuoksi edes tunne, on marxilaisesta näkökulmasta paljon Trumpia merkittävämpi hahmo. Ei siksi, että hänellä olisi isommat pyssyt tai enemmän rahaa (mitä hänellä toki on), vaan siksi, että hänen hahmonsa tarkastelu johdattaa meidät pois näistä isojen poikien leikeistä kohti olennaisia pidemmän aikavälin muutoksia globaalissa kapitalismissa. 

Työvoiman kosto

Jo 2000-luvulla ja viimeistään globaalin finanssikriisin alussa vuodesta 2008 eteenpäin esiin oli noussut Kiinassa käytävä kamppailu ”liberaalien”, siis puhtaasti rahanahneiden ja korruptoitavissa olevien paikallisten hallintojen, ja Pekingin valtiokapitalismia ajavan keskushallinnon väilllä. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa Kiinastakin, erityisesti Shanghaista, vaikutti olevan tulossa yksi luovan talouden kansainvälisistä keskuksista, globaaleista metropoleista, joiden kulutuskykyinen keskiluokka voisi esimerkiksi vapauttaa Kiinan taloutta sen riippuvaisuudesta amerikkalaisesta kysynnästä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan keskusjohtoinen investointikapitalismi kukisti Xin johdolla Kiinan metropolien työläiset ja paikallisjohtajat.

Kiinassa kotimaisen kysynnän suhde bruttokansantuotteeseen on edelleen vain noin 40 prosenttia, ja se on noussut vain hieman 15 vuoden takaisesta, siis globaalin talouskriisin alun noin 34 prosentista. Esimerkiksi Yhdysvaltain teollisuuden kultakaudella, fordismin Detroitin aikana, se oli aina noin 60 prosentin luokkaa, ja nykyisin noin 68 prosenttia. Siksi Kiinan teollisella tuotannolla on vain kaksi mahdollisuutta: joko tavoitella amerikkalaisia ja eurooppalaisia kuluttajia tai jatkaa valtiojohtoisten ylituotantosyklien ylläpitämistä. Kiina on toki pyrkinyt muokkaamaan markkinoita ja yritysrakennetta esimerkiksi Euroopassa globaalin verkkokaupan, kuten Ali Expressin ja Temun kautta, mutta tämä on osin vain vahvistanut sen riippuvuutta ulkomaisesta efektiivisestä kysynnästä.

Xin valinta Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 2012 ei siis ollut mikään epokaalinen muutos vaan ainoastaan vakautti ja löi lukkoon “autoritaarisen” ja valtioteollisen käänteen. Koska arvon luomisen ytimet olivat siirtyneet tehtaiden ulkopuolelle ja globaalien tuotantoketjujen rakenteet muuttuneet, ei kiinalaisilla työläisillä ollut mahdollisuutta taistella itselleen kulutuskykyä luovia palkkoja eikä myöskään muodollisia liberaaleja vapauksia (myös Suomessa äänioikeuden toi vuoden 1905 suurlakko). Kiinan työläiset ovat täysin alipalkattuja suhteessa tuottavuustasoonsa. Siksi Kiinan ainoana vaihtoehtona oli siirtyminen yhä vahvemmin valtiojohtoiseen ”teollisuuspoliittiseen” malliin: ryhtyä eri taloudellisin keinoin luomaan valtavia niin sanottuja infrastruktuuri-investointeja, jotka ovat pitäneet ainakin nimellistä talouskasvua yllä. Kuten esimerkiksi Michael Pettis on jo vuosia korostanut, ovat Kiinan todelliset talouskasvutilastot saattaneet koko tänä aikana olla paljon esitettyjä matalampia.² Joka tapauksessa valtiollisten investointiohjelmien seurauksena Kiinassa on pitkään ollut esimerkiksi lukuisia ”aavekaupunkeja”, valtiollisin investoinnein pystyttettyjä kaupunkeja, joissa ei ole koskaan ollut lähes lainkaan asukkaita. 

Niinpä xiläinen valtiojohtoinen kasvumalli, joka on avannut tilan niin sanotulle uudelle geopolitiikalle, ei ole muuta kuin kääntöpuoli sille, että Kiinan talous on edelleen täysin riippuvaista amerikkalaisesta kysynnästä ja amerikkalaisten työläisten elintason säilyminen edes jotenkin siedettävänä on riippuvaista siitä, että Xin hallinto pitää Kiinan työläisten palkat matalalla. Kiinassa työvoima on ikään kuin kokonaan integroitu valtioon. Epäilemättä keskeistä on myös patriarkaatin ylläpitäminen. Kiinan tehtaiden palkkatason matalalla pitämisessä sukupuolitetulla hierarkialla on tärkeä asema. Tässä kiinalainen teollisuusmalli ja Trumpin nostalgia paluusta teolliseen yhteiskuntaan ovatkin lähimpänä toisiaan: kouristuksenomainen yritys palauttaa voimaan vanhat tuotantosuhteet ja vanhat sukupuolisuhteet ovat kaikkialla suoraan kietoutuneita yhteen. Ero on vain siinä, että hymyilevällä Xillä homma on hallussa ja Trump sekoilee pystyäkseen samaan kuin kiinalaiset.

Jo vuosien ajan Christian Marazzi, eräs ehdottomasti aikamme merkittävimmistä yhteiskunnallisista ajattelijoista, on puhunut ”työväenluokan kostosta”; siitä miten globaali kapitalismi ajautuu jatkuvaan kriisiin ja kaaokseen, koska sillä ei institutionaalisen työväenliikkeen kriisin vuoksi ole keinoja vakauttaa itseään.³ Kapitalismi on aina pystynyt luomaan vakaata kasvua vain silloin, kun työväenluokka on pakottanut sen integroimaan ainakin osia työvoimasta taloudellisen kasvun järjestykseen. Itsekseen pääoma on aina olemukseltaan kaoottinen, tai ”anarkkinen”. Xin Kiina on ikään kuin ulkoistanut tämän anarkian Yhdysvaltoihin, kun se on käyttänyt amerikkalaisten velkavetoista kulutusta keinona vakauttaa kasvumalliaan pelkän työläisten (ja uiguurien, naisten jne.) alistamisen avulla – ilman varsinaista säätelymuotoa. Tässä mielessä Kiina kenties muistuttaa 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun Yhdysvaltoja, joiden tuotanto perustui Plantaasiin (autoritaariseen järjestelmään), ja talousmalli puhtaasti vientiin ennen kaikkea silloisen emämaan Englannin markkinoille. Silloin Englannin tekstiilitehtaat tuottivat suurimman osan tuotantoketjun lisäarvosta, mutta orjien kapinat ja sisällissota Yhdysvalloissa aiheuttivat valtavia vaikutuksia myös Englannin oloihin, kuten Marxkin tarkasti kuvasi. Englannin tehtaissa ja teollisuuskaupungeissa taas syntyi 1840-luvulta alkaen moderni työväenliike, joka pakotti pääoman ottamaan sen osaksi kasvumalliaan, luomaan vastapuolten välille luottamuksen, joka loi tietyn suhteellisen suljetun ja vakaan taloudellisen kasvun järjestyksen. Entä nyt? Ei näytä, että sen enempää Kiinan työläiset kuin Kalifornian ja New Yorkin luovat prekaarit pystyisivät rakentamaan vastavoimaa pääomalle. “Geopolitiikan uusi nousu”, siis sodan globaali laajeneminen, on tämän näkyvimpiä seurauksia. 

Trump, hänen sekopäisyytensä, vaalivoittonsa ja niin sanottu vallankaappauksensa ovat nyt työväenluokan koston näkyvin muoto. Trump on saanut kannatusta erityisesti niiltä Yhdysvaltain alueilta, joilla aikanaan oli valtion tukemaa teollisuutta, mutta joilla sen jälkeen tulevaisuuden horisontit ovat täysin kuihtuneet. Erityisesti Etelän ja Keskilännen osavaltioissa myös hyvin suuri osa valkoisista naisista äänesti Trumpia. Trump edustaa majoilleen menneen teollisen työväenluokan takertumista vanhaan ja kaunaista hyökkäystä biokapitalismissa tuotannollisesti hegemonisen aseman saavuttaneita työläiskerrostumia vastaan. 

Trumpin hahmossa ja poliittisessa käänteessä finanssipääoman ja hegemonisen asemansa menettäneet mutta sen palauttamisesta haaveilevat miehistetyt ja valkoisiksi itsensä kuvittelevat työläiset vaikuttavat oudolla tavalla löytäneen toisensa. Itse asiassa molemmille ryhmille “politiikka” tai valtio on jo pitkään näyttäytynyt ensisijaisena keinoja parantaa asemaansa. Finanssimarkkinoiden kadotettua tuottavuutensa kasvattamisen mahdollisuuden ilman jatkuvia sääntelyn purkamisen prosesseja alkoivat keskeiset finanssiyritykset itse asiassa jo 1980-luvun loppupuolella panostaa hyvin voimakkaasti sääntelyn purkamisen tai pikemminkin valtiollisten tukitoimien lobbaamiseen, koska tiesivät sen olevan ainoa keino voittojen takaamiseen nollasummapeliksi muuttuneeessa kapitalismissa, kuten James K. Galbraith on kuvannut.⁴ Samalla tavoin Politiikkaan sitoivat tulevaisuuden toivonsa myös Sun Beltin säästönsä finanssimarkkinoille sijoittaneet eläkeläiset ja Rust Beltin asemansa menettäneet sinikaulustyöläiset. 

Vielä vuosien 2016 ja 2020 vaaleissa Yhdysvaltain finanssiala tuki selkeästi enemmän Clintonia ja Bidenia, koska näki Trumpin epävakauden ja protektionismin uhkana oman toimintansa kannalta. Vuonna 2024 finanssipääoma oli siirtynyt Trumpin puolelle. Miksi? Epäilemättä viimeinenkin usko pääoman tuottavuuden kasvattamiseen “markkinoiden” kautta oli koronapandemian, sodan ja Kiinan aseman jatkuvan vahvistumisen vuoksi mennyt, ja ainoana mahdollisuutena ylläpitää pääoman arvonlisäystä näyttäytyi nollasummapeli, säätelyn purkaminen, velkojen periminen ja suora hyökkäys prekaareja työläisiä vastaan. 

Trumpin sisäpoliittista ohjelmaa ohjaa ajatus “rotujen sodasta”: kostosta “loisijoita”, kuten maahanmuuttajia ja sosiaaliturvan käyttäjiä, naisia ja julkisen sektorin (verovaroilla eläviä) työntekijöitä ja kaduilla riehuvia “wokettajia” vastaan. Siinä missä vasemmisto puhuu vain “arvoista”, tämä rotujen sota on konkreettista ja yhteiskunnallista. Resurssit on saatava loisivilta “etuoikeutetuilta vähemmistöiltä” takaisin niille, jotka ovat ne raatamalla ansainneet!⁵ Jo Ayn Rand onnistui aikanaan ikään kuin kääntämään ympäri sosialistisen puheen “työtätekevistä” ja “koroillaaneläjistä”, ja tämä ajatus toimii nyt rotujen sodan lähtökohtana: vasemmisto puhuu suurista arvoista, oikeisto “yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta” ja konkreettisista taloudellisista eduista. 

Kuninkaat kumoon

Eurooppalaiset politiikkakommentaattorit toistavat usein, että jo aiemmin, mutta Trumpin myötä vielä vahvemmin, Yhdysvaltain geopoliittinen kiinnostus siirtyy Euroopasta Kiinaan. Pitää toki paikkansa, että esimerkiksi Taiwanin kysymyksestä on tullut Yhdysvalloille kenties Ukrainaa merkittävämpi, mutta syyt eivät ole vain geopoliittisia tai hegemoniaa koskevia. Taiwanista on tullut – epäilemättä Taiwanin hallitusten pitkälti turvallisuusmielessä tekemien investointien vuoksi – kapitalistisissa tuotantoketjuissa äärimmäisen strateginen kohde, sillä se on maailman suurin mikrosirujen tai puolijohdeteknologioiden tuottaja, ja erityisesti kaikkein kehittyneimmät mikrosirut, kuten 100 prosenttia iPhonien prosessorisiruista, valmistetaan Taiwanissa.⁶ (Taiwanin sotilaallinen valtaaminen ei tässä luultavasti auttaisi ratkaisevasti Kiinaa, koska sirutehtaiden tuotantolinjalaitteiden valmistus tapahtuu edelleen Yhdysvalloissa.) Kiina taas on panostanut voimakkaasti erilaisiin strategisesti keskeisiin mineraaleihin ja on sekä maailman suurin litiumin tuottaja että tuoja.⁷

Ja kuten sanottu: Kiinan talous on täysin riippuvaista amerikkalaisista kuluttajista, koska Kiinan työvoiman poliittisen heikkouden vuoksi sinne ei ole kotimaista maksukykyistä kysyntää syntynyt, mutta samalla amerikkalaisten elintaso on täysin riippuvaista kiinalaisten tuotteiden edullisuudesta. Koko Kiinan ja Amerikan geopoliittinen kilpailu onkin tavallaan vain ”Kiimerikaksi” kutsutun globaalin kapitalismin uuden keskuksen sisäistä heiluntaa tai tiettyjen trustien välistä kilpailua.

Samalla kun Trump on lietsonut rotujen sotaa ja määräillyt tariffeja, Kiina taas on onnistunut luomaan suhteellisen vakaan “konfutselaisen kapitalismin” mallin, jossa valtio, markkinat ja työvoima on integroitu Yhdysvaltoja paljon harmonisemmalla tavalla. Kiinassa työläisillä ei ole varsinaisesti oikeutta järjestäytyä, vaikka työtaisteluita ei ole suoraan kiellettykään. Ne ovat kuitenkin varsinkin viime vuosina jääneet hyvin paikallisiksi ja reformistisiksi: valtio antaa työnantajien riistää työläisiä ja työläisten vähän kapinoida paikallisesti, mutta ohjaa työtaistelumarkkinoita kokonaistalouskasvua tehokkaimmin edistävällä valtiokapitalistisella tavalla. Liian voimakkaaksi muuttuvat työtaistelut voidaan aina tukahduttaa. Kiinalainen historioitsija Qin Hui onkin puhunut “heikompien ihmisoikeuksien suhteellisesta edusta” vientimarkkinakilpailussa. 

Kiinan talous voi hyvinkin olla todellisuudessa jo Yhdysvaltoja suurempi, vaikka Joe Biden viimeisillä voimillaan väittikin muuta. Silti tämä nimellisen bruttokansantuotteen koko on täysin “epäkansallinen”, koska luokkakokoonpanon luonteen vuoksi Kiinalla ei ole ollut kykyä luoda kotimaista kysyntää. Kiinan erilaisten Eurooppaan, ja strategisesti keskeisiin Afrikan maihin kohdistuvien investointien tarkoitus onkin kenties ollut luoda halpatyövoiman sijasta kysyntämarkkinoita, aivan klassisen luxemburgilaisen analyysin mukaisesti – kuten tapahtui brittien tuhotessa Intian paikallisen tekstiiliteollisuuden. Kapitalististen tuotantoketjujen keskus on edelleen pikemminkin Kaliforniassa tai jossain Tyynenmeren aalloilla, kapitalismin koneisissa valtasuhteissa, jotka eivät palaudu sen enempää Xin, Trumpin kuin Putinin hahmoihin. Xiläistä valtiokapitalismia, joka toki on sisäisesti harmonisempaa kuin Euroopan tai Yhdysvaltain taloudet, ei voida pitää globaalin kapitalismin kokonaisuudessa samalla tavoin hegemonisena kuin toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten fordistista valtiokapitalismia. Xiläisen valtiokapitalismin kasvumalli tai säätelymuoto perustuu kysynnän ulkoistamiseen, jonka ansiosta työvoimaa voidaan alistaa varsin totaalisesti, kuten ennen kaikkea Kiinan massiiviset koronatoimet osoittivat.

Vaikka Trumpin toimet johtaisivatkin dollarin heikkenemiseen tai sen aseman kyseenalaistumiseen kansainvälisen kaupan ja reservien valuuttana, Kiinakaan ei loppujen lopuksi halua esimerkiksi renmimbistä aitoa kansainvälistä reservi- tai kauppavaluuttaa, koska se haluaa mieluummin säilyttää suljetun raharegiiminsä (pääomien kontrollit jne.), jota se tarvitsee sisäisten voimasuhteiden ylläpitämiseen ja valtavien julkisten investointien rahoittamiseen. Renmimbin keinotekoisen matala kurssi on sekä toiminut Kiinan vientiteollisuuden kilpailuvalttina että entisestään laskenut kiinalaisten reaalista ostovoimaa. Kiinalle monet Afrikan maat ovat strategisesti merkittäviä kauppakumppaneita ja potentiaalisia markkina-alueita, mutta Kiinan ja Afrikan maiden välisessä kaupassa käytetään valuuttana edelleen ensisijaisesti dollaria.⁸ Kiina on toki myös kehittyvien maiden suurin velkoja, mutta niin kaupassa kuin velkajärjestelyissä se haluaa käyttää vain erilaisia kahdenvälisiä järjestelyjä, jotka korvaavat osin dollareita, mutta minkäänlaista varsinaista yritystä rakentaa renmimbi-pohjaisia vaihtojärjestelmiä se ei edelleenkään ole käynnistänyt. Tässäkin kohtaa Kiina siis ulkoistaa Yhdysvalloille tehtävän toimia epäjärjestyksen lähteenä globaalissa taloudessa. Siinä se näyttää tällä hetkellä onnistuvan erinomaisesti, ja epäilemättä Trump on eräänlainen tämän valtameren yli heittelehtivän epäjärjestyksen “poor player” tai “shadow”. 

Trumpin talous- ja valuuttapoliittiset tavoitteet ovat näennäisen ristiriitaisia tai tässä mielessä “irrationaalisia”: Trump on pitkään vaatinut dollarin arvon alentamista ja väittänyt, että dollarin asema maailmanmarkkinavaluuttana tarkoittaa valtavaa “veroa amerikkalaisille tuottajille”. Tajuamatta, että se on samaan aikaan on merkinnyt valtavaa etua amerikkalaisille kuluttajille juuri silloin, kun Yhdysvaltain talous on perustunut velkavetoisen kulutuskysynnän luomiseen. Samaan aikaan JD Vance ja Trump ovat myös korostaneet patrioottisessa hengessä, että “dollarin on pysyttävä vahvana” ja säilytettävä hegemoninen asemansa. Eri Trumpin toimet vaikuttavatkin itse asiassa molempiin suuntiin: veronalennukset rikkaille ja julkisen velan jatkuva kasvu voisivat alentaa dollaria suhteessa muihin valuuttoihin, mutta esimerkiksi finanssimarkkinoiden vapauttaminen – joka näkyi välittömästi amerikkalaisten pörssikurssien nousuna, vaikka ne sitten ovat talouden kokonaisnäkymien heikentyessä jo romahtaneet – sekä tariffien määrääminen kilpailjoille ja muut toimet voivat päinvastoin johtaa dollarin vahvistumiseen. Erityisesti pahamaineiset “tariffit” eivät välttämättä saa lopulta aikaan niitä vaikutuksia, joita Trump ja Vance haluaisivat: ne nostavat dollarin kurssia ja samalla niiden halpojen kiinalaisten kulutustuotteiden hintaa, jotka ovat tehneet mahdolliseksi amerikkalaisen “keskiluokan” aineellisen elintason ylläpitämisen. Vaikka Trumpin voitto, luultavasti ennen kaikkea koska hän on luvannut purkaa finanssimarkkinoiden säätelyä, aluksi nosti pörssikursseja selkeästi ja kertoi siitä, että finanssimarkkinat ovat “valinneet puolensa”, ovat tariffit jo kääntäneet indeksit laskuun. Tariffit lienevätkin ennen kaikkea performatiivi, jolla osoitetaan katkeroituneelle vanhalle työväenluokalle, että Trump ei – toisin kuin Stubb – konfutselaisen kohteliaasti kumarra Xille, vaikka onkin teollisuuskilpailussa täysin alakynnessä. Trumpin toimintaa voidaan “Kiimerikan” taloudellisen sommitelman sisällä tarkastella eräänlaisena yrityksenä heittää osaa “anarkian” tai “kaaoksen” pallosta takaisin Kiinalle ja vaikeuttaa sen yrityksiä ylläpitää valtiokapitalismia osana globaalia kilpailua.

Niinpä kaikkien näiden näennäisesti akuuttien ja ”epokaalisten” tapahtumien keskellä vallankumouksellisten olisi säilytettävä samaan aikaan kärsivällisyytensä ja kärsimätön kiivautensa. Ei mitään kammottavaa schmittiläisyyttä, päätöstä yksilöllisenä tai suvereenina leikkauksena yhteiskunnallisten suhteiden lävitse, vaan sinnikkyyttä valmistella yhä tehokkaampaa rynnäkköä taivasta vasten, tässä ja nyt, aina ja kaikkialla. Poliitiikkatason sijaan olisi aina kyettävä säilyttämään mielessä luokkakokoonpanon, ihmisten jokapäiväisen vastarinnan taso, jolta kaikki todelliset, aidosti sankarilliset muutokset syntyvät. Nopeasti tai hitaasti. Emme tiedä, kykenevätkö eurooppalaiset valtiot aseistamaan Ukrainaa, jotta se pärjää Putinin Venäjälle. Tähän tietenkin olisi pyrittävä, ukrainalaisten taistelua olisi tuettava yhtä väkevästi kuin aiemminkin, koska niin sanottujen porvarillisten oikeusmuotojen olemassaolo on aina parempi vaihtoehto kuin eläminen autoritaarisessa valtiossa. Jälleen kerran on syytä muistaa, kuinka väkevästi Karl Marx yritti kehottaa Saksan työväenluokkaa ja myös vaatia Britannian hallitusta tukemaan Puolan itsenäisyys- ja yhtenäisyystaistelua tsaarin Venäjää vastaan.⁹

Starmerista, Macronista, sen enempää kuin Scholzista tai Merzistä ei vain vaikuta olevan johtamaan minkäänlaista Euroopan luomisen prosessia, jossa Eurooppa ei olisi pelkkä ohimennyt arvo, vaan pikemminkin uusien arvojen luomisen käytäntöjen tila. Eikä Eurooppamme, kaikesta seniilistä arvopuheestaan huolimatta, näyttäydy rajoillaan juuri sen “inhimillisempänä” kuin Trumpin Yhdysvallat tai Netanjahun Israel: Etelässä Euroopan kasvoina toimivat Libyan siirtolaiskeskitysleirit, Erdoganin sortokoneisto ja merivartiostojen alukset, jotka estävät pelastamasta mereen hukkuvia siirtolaisia. Euroopan sijaan afrikkalaisia parempaa elämää tavoittelevia siirtolaisia onkin alkanut hakeutua Kiinaan.

Ukrainan aseistamista tärkeämpää onkin se, että meidän alistettujen työläisten olisi löydettävä uusia aseita, joilla pudottaa kaikki tyrannit valtaistuimiltaan – niin Putin, Trump, Xi kuin lopulta myös Macron, Starmer ja Zelenskyi.

Trumpin ehdotukset esimerkiksi Gazan tulevaisuudesta ovat tietenkin hirvittäviä, mutta kaikkein hirvittävin Gazassa on tapahtunut jo ennen Trumpin valtaannousua – mikään pahempi tuskin on enää konkreettisesti mahdollista. Israelin on jo annettu suorittaa Gazassa kansanmurha osana uutta geopoliittista valtapeliä, mutta sekään ei ole irrallista globaalin kapitalismin kehityskuluista. (Kenties sekä Trump, Xi että Putin fantasioivat siitä, että voisivat “tehdä netanjahut”.) Israel on osin tehnyt itsestään korvaamattoman poliittisen liittolaisen niin Yhdysvalloille kuin esimerkiksi Venäjälle, jonka tukikohtia se ilmeisesti nyt on ottamassa lähelleen, osin myös juuri strategisen puolijohdeteollisuuden ansiosta (Israel on Taiwanin ja Etelä-Korean jälkeen tärkeimpiä mikrosirujen tuottajamaita). Israelin äärioikeistohallituksen toimintaa – joka ei toki olennaisesti poikkea koko apartheidin historiasta – olisikin tarkasteltava valtiosuvereenisuuden, valtion luomisen näkökulmasta (eikä juutalaisuuden). Aina kun moderneja kansallisvaltioita on luotu, on murhattu ei-kansallis(mielis)ia kansoja. Niin Ranskassa, Suomessa kuin Yhdysvalloissakin, mutta nyt Israelissa se tapahtuu kaikkein moderneimmin asein ja tiheimmin asutulla alueella. Sekä Gaza että Länsiranta ovat jo pitkään olleet ”laboratorioita”, joissa kapitalistisen hallinnan muodot ovat voineet kokeilla tekniikoitaan,¹⁰ joita ovat sitten ottaneet käyttöönsä niin Putin, Xi (esimerkiksi uiguurien tapauksessa), Yhdysvallat suurkaupungeissa mustia murhatessaan kuin Euroopan rajoja sen laskuun “suojelevat” Libya tai Turkki. Ja jos Putinilla, jolla kuten sanottu ei liene suurtakaan taloudellista merkitystä Kiinalle, on Xin kannalta jokin merkitys, niin kenties Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ollut Kiinalle vastaavanlainen laboratorio kuin Israelin apartheid Palestiinassa on ollut Yhdysvalloille. 

Rosa Luxemburg kuvasi aikanaan, että sota on kapitalismin kriisien väkivaltaisen purkautumisen muoto.¹¹ Uudenlaisen työvoiman poliittisen muodon, uuden työvoiman liikkeen rakentaminen on siten lopulta myös ainoa keino pysyvän rauhan luomiseksi. Luxemburg astui myös ensimmäisten joukossa johtajien ja valtion kaltaisten puolueorganisaatioiden palvontaa vastaan, ja korosti sitä, että oikeuden muodot eivät ole abstrakteja arvoja, vaan ne luodaan työväen kamppailuissa: “Kansa löytää perustuslain katujen epäjärjestyksestä.”¹² Paljon mehusteltu ”geopolitiikan uusi nousu” johtuu siten ennen kaikkea ”xiläisen politiikan” perustana olevasta Kiinan työläisten heikkoudesta – että he eivät ole onnistuneet löytämään perustuslakia kadulta. Sen taustalla ovat ne globaalien tuotantoketjujen ja rahoitusketjujen muutokset, joiden avulla Yhdysvaltain ja Euroopan teollinen työväenluokka poliittisina subjekteina tuhottiin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa, Reaganin kaudella. Nyt nämä muutokset palaavat kummittelemaan enää puhtaasti farssimaisten, estetisoitujen työläishahmojen ja heidän sijaisnäyttelijöidensä muodossa. 

Vanha teollinen työväenluokka on enää Trumpin ja kumppanien keino politiikan estetisoimiseksi. Siihen kommunistien on jälleen kerran vastattava politisoimalla estetiikka, rakentamalla uusia teorioita edistyksen historianfilosofian ja “eurooppalaisten arvojen” tilalle, siis uudenlaisia tapoja nähdä maailmaa, uudenlaisia tapoja rakentaa ihmisten välisiä suhteita, aistimisen muotoja ja uusia ajallisuuden muotoja. Vaikka menneisyys painaisi lyijynraskaana harteitamme, on tartuttava kumouksen ja taistelun hetkeen, kun sellainen avautuu eteemme.

Emme voi antaa elämämme riippua siitä, mitä muutama mustilla autoilla ajeleva ukkeli juonii keskenään sen enempää Valkoisessa talossa, Kremlissä kuin Brysselin palatseissa.

O gentlemen, the time of life is short;
To spend that shortness basely were too long.
If life did ride upon a dial’s point,
Still ending at the arrival of an hour.
And if we live, we live to tread on kings

1. Carl Schmitt: Hamlet oder Hekuba. Der Einbruch der Zeit in das Spiel (1956).
2.  Kiinasta ylipäätään ks. Matthew C. Klein & Michael Pettis:  Trade Wars Are Class Wars: How Rising Inequality Distorts the Global Economy and Threatens International Peace, sekä Michael Pettisin Avoiding the Fall: China’s Economic Restructuring.
3. https://effimera.org/la-nemesi-storica-del-capitale-intervista-a-christian-marazzi-di-gigi-roggero/
4. James K. Galbraith: The Predator State: How Conservatives Abandoned the Free Market and Why Liberals Should Too, Free Press, 2008.
5. Ks. Pierre Sauvètre “Trump ou le triomphe logique de la guerre des races néolibérale”, https://blogs.mediapart.fr/pierre-sauvetre/blog/071124/trump-ou-le-triomphe-logique-de-la-guerre-des-races-neoliberale
6. Ks. Chris Miller Chip War. The Fight for the World’s Most Critical Technology, Scribner, 2002.
7. https://www.cepii.fr/blog/bi/post.asp?IDcommunique=1061
8. Ks. Zainab Usman and Tang Xiaoyang: “How Is China’s Economic Transition Affecting Its Relations With Africa?”, https://carnegieendowment.org/research/2024/05/how-is-chinas-economic-transition-affecting-its-relations-with-africa?lang=en&center=middle-east
9. “Puolan kysymys” oli Marxille ja Engelsille äärimmäisen tärkeä läpi heidän elämänsä. Kirjoituksia löytyy englanniksi käännettynä netistä (https://www.marxists.org/archive/marx/works/subject/poland/index.htm). Tämä englanninkielinen käännösvalikoima ei kuitenkaan sisällä Marxin oikeastaan tärkeintä Puolan kysymystä koskevaa kirjoitusta “Proklamation des Deutschen Bildungsvereins für Arbeiter in London über Polen”, joka löytyy Marx-Engels Werken niteestä 15 (https://marx-wirklich-studieren.net/wp-content/uploads/2012/11/mew_band15.pdf)
10. Ks. Eyal Weizman: Hollow Land. Israel’s Architecture of Occupation, Verso, 2007.
11. Rosa Luxemburg: Die Akkumulation des Kapitals (1913).
12. Rosa Luxemburg: “Venäjän sosiaalidemokratian organisaatiokysymys” (1904), https://www.marxists.org/suomi/luxemburg/1904/venajan-sosialidemokratian-organisaatiokysymys.htm