Ilmestynyt alunperin Novara Median verkkosivuilla 29.11.2023:
How Did the Far Right Get So Weird?
Käännös: Janne Löppönen.
Argentiinan uusi äärioikeistolainen presidentti Javier Milei on entinen tantra-valmentaja. Hän kannattaa Bitcoinia. Hän omistaa viisi mastiffia, jotka ovat kaikki klooneja. Hän väittää puhuneensa oikeistolaisajattelijoiden Murray Rothbardin ja Ayn Randin kanssa (näiden kuoleman jälkeen), kuten myös kuolleen koiransa Conanin, joka on kloonattujen mastiffien kantaisä. Hän on sanonut nähneensä Kristuksen ylösnousemuksen kolme kertaa, muttei halua puhua siitä enempää, jottei vaikuttaisi oudolta. Aikaisemmin hän on ollut puoliammattimainen jalkapalloilija, rockmuusikko, cosplayaaja Comic Conissa ja, ehkä pieneksi pettymykseksi, taloustieteen professori.
Nämä häkellyttävät faktat ovat kuitenkin vain murto-osa kaikesta siitä, mitä globaali oikeistolainen kummajaistehdas on tuottanut tasaiseen tahtiin viimeisen vuosikymmenen aikana. Jotkut, kuten Boris Johnsonin entinen pääneuvontantaja Dominic Cummings, ovat aktiivisesti hakeutuneet sen tuotteiden pariin. Kuinka tämä tehdas toimii? Kuinka äärioikeistosta tuli niin outo? Tai, toisesta näkökulmasta katsottuna, niin based?
Teoreetikot ovat jo yli sadan vuoden ajan pohtineet, miten persoonallisuus liittyy äärioikeistolaiseen politiikkaan. Monet näistä teorioista ovat edelleen valaisevia, aina Theodor W. Adornon The Authoritarian Personality -teoksesta W. E. B. Du Bois’n ajatukseen valkoisuuden ”psykologisesta palkasta” ja Klaus Theweleitin hämmästyttävään Male Fantasies -teossarjaan. Ne eivät kuitenkaan riitä selittämään nykypäivän äärioikeistolaisten hahmojen silkkaa eriskummallisuutta.
Meidän on etsittävä selitystä lähempää historiasta. Sen on vastattava kahteen kysymykseen: Millaisia ihmisiä kapitalismi tuottaa nykyään? Ja millä tavoin äärioikeisto vetää puoleensa tietynlaisia – ja erityisen outoja – ihmisiä?
Voisi sanoa, että nykykapitalismi tuottaa tilkkutäkki-ihmisiä. Eheiden poliittisten subjektien sijaan ihmiset muovaavat itsestään sekalaisista ja ristiriitaisista piirteistä koostuvia kimppuja, mikä seuraa heidän eri suuntiin hajautuneesta toiminnastaan maailmassa. Ja äärioikeisto houkuttaa erityisen fragmentoituneita ihmisiä tarjoamalla näennäisesti keinoja hallita tätä ristiriitaisuutta.
Jean-Paul Sartre käytti termiä ”manipuloitu sarjallisuus” kuvaamaan tekniikoita, joiden avulla fasistit pyrkivät luomaan valheellista yhtenäisyyden vaikutelmaa mobilisoimissaan ryhmissä. Ottaen huomioon, miten syvästä sosiaalisesta eristyneisyydestä ja subjektin pirstaloituneisuudesta nykyinen äärioikeisto kumpuaa, kannattaisi ehkä joukon sijaan lähteä liikkeelle yksilön yrityksistä löytää oman elämänsä merkityksellisyys – eräänlaisesta yksilön sisäisestä sarjallisuudesta.
Vaikka ristiriitainen subjektiivisuus kuuluu jossain määrin erottamattomasti kapitalismiin, kehitystä on kiihdyttänyt finanssikriisin jälkeisten viidentoista vuoden aikana valtavien kulttuuristen nettialustojen kasvu. Nämä alustat ovat kasanneet ja samalla hajauttaneet kaiken kulttuurin suunnattomiksi internetin pikamuseoiksi. Voisimme kutsua tätä ”ZIRP-LARPIN” aikakaudeksi.
ZIRP on lyhenne sanoista ”zero interest policy” (nollakorkojen politiikka). Kyseessä on rahapolitiikka, jossa maan keskuspankki pitää korkotason matalana (melkein nollassa) kannustaakseen yrityksiä ottamaan lainaa ja saadakseen talouden kasvamaan. Tämä saattaa kuulostaa hämärältä, mutta vaikutukset kulttuuriin ovat kouriintuntuvia. Niin sanotun alustakapitalismin suuret alustat joko perustettiin tai laajenivat valtavasti nollakorkojen aikana: Uber, Airbnb, Spotify, YouTube, Instagram, TikTok, Snapchat, Netflix, WhatsApp, Pinterest, Etsy ja Zoom. Monet niistä saivat kasvaa pitkiä aikoja tuottamatta voittoa. Sen sijaan ne lupasivat siepata tulevaisuuden ja luoda mallin tulevalle arvonsieppaukselle.
Kuten Timothy Mitchell esittää, tämän helpon rahan ansiosta massiiviset alustat kykenivät itse asiassa ottamaan tulevaisuuden hallintaansa. ZIRP teki aikamatkailusta lähes mahdollista. Tämä tapahtui kaikkien muiden mahdollisten tulevaisuuksien kustannuksella: olemme tämän tympeän museon vankeja, ikuisesti.
ZIRP:in syyttäminen Argentiinan nykyisestä hallituksesta saattaa kuulostaa oudolta, kun maan keskuspankin ohjauskorko on kirjoitushetkellä ällistyttävät 133 %, mutta ZIRP-kulttuurin vaikutukset ovat maailmanlaajuisia.
Alustat saivat aikaan kaksi muutakin asiaa: ne synnyttivät valtavasti alipalkattua ja musertavan raskasta työtä sekä sälyttivät ihmisten harteille sen vaativan työn, jota eheäksi persoonaksi tuleminen noilla samoilla alustoilla edellyttää. Usein sekä työ että vapaa-aika siirtyivät näille alustoille. Yhdessä tämä työehtojen romuttaminen, subjektin fragmentaatio ja kulttuurin vangitseminen trivialisoiviin formaatteihin synnyttivät syvää kaunaa.
Samaiset alustat toimivat äänenvahvistimina patoutuneelle kaunalle (joka usein oli voimakkaan sukupuolittunutta). Kun alustat kieltäytyivät luovuttamasta todellista valtaa, syntyi varjonyrkkeilylle, ”väittelyille” ja larppaukselle perustuva internetin poliittinen kulttuuri.
Petetty lupaus yhteyden löytämisestä synnytti pakkomielteiselle pelaamiselle ja simuloidulle poliittiselle toiminnalle pohjautuvan kulttuurin, joka ympäröi tyhjään pakkotyöhön perustuvaa talousjärjestelmää. Kuten William Callison huomauttaa, Argentiinassa, jossa Milei nousi valtaan, vallitseva normi on ylityöllisyys ja sekalaisten työkokemusten tilkkutäkistä koostuvat ”urat”.
Tämä voimattomien, hajanaisten pakkomielteiden näyttämö, jota hallitsevat kulttuurin riekaleista tehdyt ihmiset, auttaa meitä ymmärtämään joidenkin oikeiston kummajaisten syntyä ja vetovoimaa. Pinnallisuuden, nihilismin ja irrallisuuden vaivaamat nuoret miehet, joita alustojen tarjoama politiikan simulaatio ei tyydyttänyt, tunsivat vetoa mihin tahansa, mikä tuntui tarjoavan jonkinlaista ulospääsyä – ja samalla syvempää radikalisoitumista.
Muutamaa eri strategiaa kokeiltiin. Väsyneinä siihen, että heidän elämäänsä hallitsevat alustat ennakoivat heidän käytöstään, monet omaksuivat ironisen etäännytyksen politiikan ja torjuivat ennaltaehkäisevästi tavat, joilla reaktioitamme ennakoidaan.
Alusta-ahdistus on tuottanut pakoyrityksiä, jotka vaikuttavat lähes koomisilta. Web31 oli (joskin mennyt aikamuoto on kaikkea muuta kuin selvä) eräänlaista spekulatiivista pääomaa, joka lupasi murtautua vapaaksi tästä tukahduttavasta hegemoniasta ja samalla rehenteli omalla, räikeän vastenmielisellä esteettisellä tyylillään. (Vaikka Bitcoin tuntuu monista länsimaalaisista lähinnä erikoiselta lelulta, se käy enemmän järkeen esimerkiksi Argentiinassa, jossa inflaatio on kirjoitushetkellä 142 %.)
Hallitsevaksi ratkaisuksi on kuitenkin noussut libertaarinen valinnan suvereenius. Kyllä, maailma on mieletön ja epäreilu, mutta jotkut meistä pystyvät kestämään nihilismiä, ottamaan sen avosylin vastaan ja samalla luomaan sankarillisen, anteeksipyytelemättömän mestarikuluttajan. Merkki tulevasta oli Donald Trump, nautiskelijoiden päällikkö. Mutta luonnehdinta pätee myös Javier Mileihin, jonka levottomuus tuntuu olevan omanlaisensa voima.
Äärioikeisto kääntyi sellaisten ihmisten puoleen, jotka tuntuivat kykenevän hallitsemaan tätä sekalaisten viettien joukkoa, jotka ilmaisivat ylintä vapautta puolustaa omaa hajanaisuuttaan, ja vapauttaan kukoistaa sen takia. Päättäväinen toiminta sen oikeutuksesta piittaamatta: sitä tarkoittaa olla “based”.
Tässä kaikessa on häiritseviä kaikuja fasistisesta politiikasta, joka torjuu kaikki muut paitsi sen omat, mielivaltaiset ja oikeudenmukaisuuden vastaiset vaatimukset. Mutta saattaa olla toinenkin tapa suhtautua näihin hämmentyneisiin, sarjallisiin ihmisiin, jollaisia meistä on tullut. Kenties tärkein kysymys ei ole, miksi äärioikeisto on niin hyvä tuottamaan kummajaisia, vaan miksei vasemmisto näytä kykenevän siihen – vaikka esimerkkejä kyllä piisaa. Missä luuraa based left?
