Mitä on psykedeelinen empirismi?

Psykedeelinen empirismi on fiktiivistä filosofiaa. Se on mielikuvituksen tuotetta. Siitä huolimatta me psykedeelisen empirismin edustajat katsomme, että tämä fiktiivinen luonne ei ole este ottaa filosofiaamme vakavasti. Itse asiassa psykedeelinen empirismi tulee ottaa vakavammin kuin monet muut filosofiset suuntaukset, koska ainakaan se ei väitä olevansa yhtään mitään muuta kuin mitä se on: mielikuvituksen ja luovuuden alkukantainen huuto – primal scream.

Mitä psykedeelinen empirismi siis on? Usein me emme ole halukkaita esittämään vastauksia huonosti esitettyihin kysymyksiin. Kaikkein huonoin kysymys sisältää vastauksensa jo ennen kuin kysymys on edes esitetty. Siinä oikea vastaus ainoastaan löytää kysymyksensä.¹ Oikein esitetty kysymys tekee elämän tukalaksi. Vastaajan on luotava uusi ratkaisu – muutettava maailmaa.

Mutta me yritämme esittää jonkinlaisen vastauksen. Me tiedämme, mitä me olemme tekemässä. Rajaamme hieman tilaa itsellemme ja yritämme keskittyä. Ei ole tavatonta, että tällaiset tilanteet epäonnistuvat, mutta lupaamme tehdä parhaamme ollaksemme kahlitsematta teitä liiaksi huonosti asetettujen kysymysten äärelle. 

Matkallamme meidän tulee esittää käsitys siitä, mitä on empirismi. Näemme, että empirismi edellyttää meidät jättämään taaksemme kaikki kuvitteelliset rakenteet. Asetumme ristiriitaiseen positioon: päästääksemme mielikuvituksen valloilleen, meidän on tuhottava sille asetetut mielikuvitukselliset kahleet ja rajat. 

Tässä pääsemmekin psykedelian käsitteen äärelle. Psykedelia on aina rajojen rikkomista ja muurien murtamista. Kun olosuhteet ovat suotuisat, niin jokin meissä pääsee ulos ja pulppuaa yli äyräidensä. Ja tämä ylivuotaminen saa paranoidis-fasistiset voimat aktivoitumaan (Anti-Oidipus). Jotain niin kamalaa ilmestyy horisonttiin, että sydän lyö muutaman lyönnin tyhjää. Alkukantainen soturi tarttuu keihääseen ja hyökkää vieraan aineksen kimppuun. Se on eliminoitava, kesytettävä tai vangittava ennen kuin tuo pelottava toinen ehtii näyttäytyä mahdollisuutena.²

Tämän takia psykedeelisessä empirismissä ei tunneta nostalgiaa tai kaihoa mitään alkuperäisempää kohtaan. Paluu alkuperään on aina luovuuden ja mielikuvituksen kieltoa. Kaipaus alkupisteeseen on väistämättä nihilismin äärimmäinen muoto – tahtoa ei mihinkään… tahtoa kuolemaan. Psykedeelinen empirismi on elämän filosofiaa. Se menee aina eteenpäin. Se on laajenemista, mutta ei koskaan hajoamista. 

Mutta olemme tarpeeksi johdattaneet teitä tähän aiheeseen. Menkäämme itse asiaan…

Mitä empirismi on?

Filosofian oppikirjoissa ja muissa kurimatriisien manuaaleissa empirismi nähdään korostetusti tietoon keskittyvänä filosofisena suuntauksena. Ilkikurinen filosofian johdantokurssin opettaja kirjoittaa taululle jotain seuraavaa: 

Empirismi on tietoteoreettinen käsitys, jonka mukaan tieto perustuu kokemukseen. Empirismin mukaan tieto perustuu aistihavaintoihin ja empiiriseen eli kokemusperäiseen tutkimukseen.

Mistä kumpuaa tämä mielisairas ja pinttyyntynyt tahto tietoon? Empirismin kohdalla me katsomme tämän olevan julkeaa tosiasioiden vääristelyä ja pahantahtoista huomion viemistä sinne, missä sen ei koskaan pitäisi olla. Tiedolla on empirismissä ainoastaan välineellistä arvoa. Se on työkalu saavuttaa todellinen päämäärä. Mutta ennen kuin me voimme mennä päämäärään, on meidän tutustuttava erääseen 1700-luvulla eläneeseen nautiskelijaan.

David Hume (1711–1776) on kiistatta brittiläisen filosofian suurin saavutus, jonka jälkeinen filosofia saarivaltiossa on ollut lähinnä reunahuomautuksia hänen teoksiinsa (hyvin usein varsin huonoja reunahuomautuksia). Hume vei empirismin siihen radikaaliin kypsyyteen, jonne aikaisemmat brittiempiristit eivät uskaltaneet edetä. 

Varhaiset empiristit katsoivat, että kaikki tieto saadaan ainoastaan aistien välityksellä. Hume jakoi aistien kautta välittyvät havainnot ideoihin ja vaikutelmiin. Vaikutelmat syntyvät välittömässä aistikokemuksessa. Ideat taas ovat ajatuksien tasolla olevia vähemmän todellisuuden kaltaisia havaintoja. Ideat ovat suorien aistivaikutelmien kopioita mielessä. Niiden olemassaolo kuitenkin edellyttää aistimuksissa saatuja vaikutelmia.³

Jatkaaksemme tiukalla empiristisellä linjallamme me näemme mielikuvituksen olevan peräisin havainnosta saaduista vaikutelmista. Me voimme kuvitella olion, jossa havainnosta saadut vaikutelmat yhdistyvät tavalla, joka ei vastaa todellisuutta. Me olemme saaneet aistivaikutelman hevosesta ja ihmisestä. Mielessämme me yhdistämme nämä kaksi vaikutelmaa ja saamme mielikuvituksessamme tulokseksi kentaurin. Meillä ei ole tästä oliosta suoraa aistivaikutelmaa, mutta sen idea meillä mielikuvituksen ansiosta on. 

Juuri tämän mielen kuvittelukyvyn ansiosta on varsin ongelmallista nähdä empirismin päämääränä olevan tieto. Tieto on ainoastaan yksi tapa jäsentää aistivaikutelmia, mutta ideoiden tasolla se menettää merkityksensä. Ideat eivät ole vastaavuussuhteessa ulkoisen maailman kanssa. Ideat voivat jäsentyä monen muun periaatteen mukaisesti. Empirismi on täten enemmänkin mielikuvituksen filosofiaa kuin tietoteoreettinen järjestelmä. 

Kun käymme läpi kirjastoja näiden periaatteiden taivuttamina, millaista jälkeä teemmekään? Jos esimerkiksi otamme käsiimme minkä tahansa teoksen jumaluudesta tai koulumetafysiikasta, kysykäämme, sisältääkö se mitään abstraktia päättelyä suureesta tai luvusta. Ei. Sisältääkö se mitään kokeellista päättelyä tosiasiasta tai olemassaolosta? Ei. Heitä se siis tuleen, koska se ei sisällä muuta kuin viisastelua ja harhakuvitelmia.

Kuinka suurella vimmalla kurin ja itsekastraation virkailijat tätä lainausta Humen Treatisesta toistavat suu vaahdossa ja poikkeuksetta täysin vailla ymmärrystä. Kirjarovioista märkiä päiväunia näkevät peittävät itseltään kaksi merkittävää seikkaa. 

Ensiksi. Hume kirjoittaa jumaluutta ja koulumetafysiikkaa sisältävistä kirjoista. Minkälaisia nämä kirjat ovat? Ne tahtovat kertoa meille, miten meidän tulisi jäsentää ideat mielessämme aistivaikutelmien varmuudella saatujen järjestysten mukaisesti. Nämä viisastelua ja harhakuvitelmia sisältävät teokset tuputtavat meille “luonnollisia järjestyksiä” ja muita pakkopaitoja mielellemme. David Humen keskeisin teesi kuuluu, että havainnossa me emme saavuta mitään tietoa havainnon elementtien välisistä suhteista. Sanomme Pekan olevan Jaakkoa pidempi, mutta Pekassa tai Jaakossa ei ole mitään pituuden tai lyhyyden käsitteitä. Termien väliset suhteet ovat niille ulkoisia. Tiedon hurman aiheuttama kohtaus on julma. Poskipieliä pitkin valuva limainen vaahto huuhtoo pois Humen empirismistä kaiken olennaisen ja jättää jälkeensä ainoastaan typistetyn näkemyksen radikaalista empirismistä. Humen giljotiini unohtuu, kun tieto tulee pelastaa mielikuvituksen pelottavalta toiseudelta: aistihavainnoista ja tosiasioista ei voida johtaa termien välisiä suhteita… eli moraalisääntöjä ei voida johtaa kokemuksesta, mutta kaikki muu sallitaan tiedon pelastamisen nimessä.

Toiseksi. Empirismi on suurelta osin kokeellista päättelyä (experimental reasoning). Siinä ei niinkään ajatella tosiasioita, vaan kokeillaan niillä. Taas tiedon neurootikko  ei kykene näkemään maailmaansa harhana, vaan sen on oltava tietoa ja todellista todellisempaa totuutta. Hän sekoittaa aistivaikutelman sen kopioon ideana mielessä. Aistivaikutelmat ovat puhdasta virtausta ja kaaosta. Niistä ei voida johtaa mitään “luonnollista järjestystä”. Termien väliset suhteet voivat aina olla toisin. Ja elämän rikkaus syntyy tästä pluralismista: elämä kykenee myöntämään itsensä hyvin monella eri tavalla. Meidän tieto-neurootikkomme  ei tästä halua tietää mitään, vaan pyrkii palauttamaan elämän johonkin yhteen ja ainoaan järjestykseen. Hänen harhansa ovat ottaneet hänet valtaansa. Hän lähtee typistämään elämää ympärillään, koska se on ainoa keino pelastaa omien harhojen todellisuus. Tämän on oltava totta ja mitään muuta totuutta ei voi olla olemassa tai muuten minä lakkaan olemasta minä.  

Olemme viettäneet tarpeeksi aikaa empirismin ja tieto-neurootikkomme  parissa. On siirryttävä psykedelian äärelle. Toiseen asiaan…

Mitä psykedelia on?

Aloittakaamme perusteista. Sana “psykedelia” on yhdistelmä kreikan kielen sanoista ψυχή psychḗ, ’sielu, mieli’ ja δηλείν dēleín, ’ilmaista, manifestoitua’. Termiä käytti ensimmäisen kerran psykiatri Humphry Osmond (1917–2004) vuonna 1956, kun hän halusi kuvata työtään erinäisten tajuntaan vaikuttavien kemiallisten aineiden äärellä.

“Psykedelian” on ehdotettu merkitsevän suomeksi “sielun paljastumista”. Me hyväksymme tämän, sillä rajoituksella, että emme puhu sielusta emmekä varsinkaan sen paljastumisesta. Me katsomme mielen paljastumisen tarkoittavan sitä, että sen luonne paljastuu tyhjäksi. Mielellä ei ole mitään sille luontaista järjestäytymisen mekanismia, joka psykedeelisessä kokemuksessa paljastuu, vaan kokemus asettaa meidät rakenteista tyhjän mielen eteen. Se voi järjestäytyä lukemattomilla eri tavoilla. Mielemme on plastinen.⁴ Mieli ei ole, vaan muotoutuu. Se on aina joksikin toiseksi tulemisen tilassa.

Psykedeeleillä tarkoitetaan yleensä kemiallisia substansseja, joiden avulla saadaan aikaiseksi psykedeelinen kokemus. Me emme halua rajoittaa määritystä pelkästään näihin aineisiin. Meille psykedeelit ovat enemmänkin praktiikkaa ja taitoa kuin kemiaa. Haluamme painottaa tätä tosiasiaa, koska psykedeelisiä kemikaaleja käyttämällä ei välttämättä saavuteta tajuntaa laajentavia lopputuloksia. Itse asiassa huolimaton käyttö voi johtaa jopa päinvastaiseen seuraukseen.

Psykedeelisten kokemusten yhteydessä puhutaan paljon valmistautumisesta ja puitteista (set and settings). Itse aineen nauttiminen ja siitä saatavat kokemukset ovat ainoastaan osa paljon suurempaa kokonaisuutta. Valmistautuminen on niiden edellytysten varmistamista, että mieli on vastaanottavaisessa tilassa. Puitteet taas edellyttävät kokemukselle suosiollisen ilmapiirin valmistamista. Emme mene tässä kohdassa yksityiskohtiin. Jokaisen tulee löytää itse oikeat valmistautumisen mekanismit ja puitteiden edellytykset. Ilman niitä psykedeelinen kokemus jää usein saavuttamatta. Aineet itsessään eivät sisällä mitään psykedeelistä. Ne ainoastaan mahdollistavat psykedeelisen kokemuksen, jos olosuhteet ovat suotuisat.

Psykedeelinen empirismi kutsuu kaikkia niitä tekniikoita ja keinoja, joilla tajuntaa voidaan laajentaa, psykedeelisiksi. Joskus tajunnan laajentaminen tapahtuu pelkästään hiljaisuudessa tyynyllä istuen ja keskittämällä tietoisuus hengittämiseen. Tämä reitti vie vuosia ja on varmasti joillekin parempi vaihtoehto kuin kemiallinen “ohituskaista”.

Psykedeeliselle kokemukselle olennaista on luoda uusia kytkeytymisiä aivojen hermoradoilla. Mitä enemmän näitä kytkeytymisiä tapahtuu, sitä enemmän niitä tulee tapahtumaan vielä lisää. Meidän konnektorimme on “ja… ja… ja…”⁵. Aina vain lisää, mutta tätä ei tule typistää kvantitatiiviseksi lisäykseksi. Me puhumme aina kvalitatiivisesta lisäyksestä. Meitä kiinnostaa uusien muotojen lisääminen määrän lisäämistä enemmän. 

Psykedeelinen empirismi lisää laatua (muotoja) ja säästää määrää niin paljon kuin se on mahdollista. Mikä rikkaus onkaan löytää samasta määrästä aina uusia muotoja ja jopa ulottuvuuksia. Psykedeelinen empirismi ei koskaan toimi rahan logiikalla, johon tulemme palaamaan tuonnempana. Jatkakaamme matkaamme…

Psykedeelisen empirismin perusteesi

Psykedeelisen empirismin perusteesi kuuluu seuraavasti: mentaalisten tilojen välillä ei ole hierarkiaa. Yhtä vähän kuin me kykenemme saavuttamaan empirismin nojalla havainnoissa saatujen termien välisiä suhteita havainnosta, sitä vähemmän me voimme johtaa mentaalisten tilojen välille mitään arvoasetelmia tai hierarkioita. Valvetila, uni, harha, unelma tai hallusinaatio… kaikki yhtä ja samaa mentaalista kokemusta. Mikä takaa sen, ettemme ole tälläkin hetkellä unessa? Mitä, jos valvetila onkin anomalia unien muodostamassa maailmassa?

Miksi me sitten nojaudumme elämässämme niin vahvasti valvetilan ensisijaisuuteen? Pelkästä tottumuksesta. On totta, että on huomattavasti turvallisempaa ajaa autoa valveilla kuin unessa tai voimakkaasti päihtyneenä. Emme me tätä kiellä. Mutta pelkästä tottumuksesta me olemme asettaneet itsemme keskelle liikennettä. Historian aikana ihminen on ajanut liikennevälineitä huomattavasti lyhyemmän ajan kuin käyttänyt päihteitä. Miksi tästä päihtymisen välttelemisestä on tullut jotain tavoiteltavaa? Miksi tehdä itselle tällaisia rajoitteita? Kuinka epätervettä onkaan rakastaa meille laitettuja kahleita… Olemme niin tottuneita liikenteen jäsentämään elämään, että meidän on melkein mahdotonta kuvitella elämää ilman liikennettä. Ja jo pelkästään liikenteen käsite pitää sisällään mentaalisten tilojen hierarkian. Se on yksi mekanismi, jolla meitä ohjataan nojaamaan valvetilan kirkkauteen. Aivan kuin se olisi se jokin alkuperäinen ja “puhdas” mentaalinen olotila.

Puhuttaessa mentaalisista tiloista me emme myöskään rajaa näkökulmaamme pelkkiin aivoihin. Pois kaikki solipsismin häkit ympäriltämme. Koko maailma on yhtä ja samaa immanenssin tasoa. Tasoa, jolla tapahtuu poimuttumisia. Eräät näistä poimuista tuottavat vahvan kokemuksen itsetietoisuudesta, mutta sen ei pidä antaa huijata meitä. Se on vahva kokemus, mutta ainoastaan kokemus muiden joukossa. Itse asiassa mitään mentaalista ei ole. On ainoastaan tämänpuoleisuus, joka manifestoituu erilaisilla tavoilla. Pyhä Spinoza ja hänen jumalansa. Deus sive natura! 

Teesimme mukaisesti me otamme kaikki mentaaliset tilat yhtä tosissamme ja samalla suhtaudumme niihin yhtäläisellä leikkimielisyydellä. Suru ja ilo ovat yhtä vakavia ja keveitä meille. Ne muodostavat elämän – immanenssin tason. Jonkin mentaalisen ilmiön väheksyminen tai alentaminen merkitsee meille koko elämän vähentämistä ja kieltämistä: thanatoksen politiikkaa.

Laajentuva tajunta

Kuten tuli jo aikaisemmin ilmaistua, psykedeelinen empirismi ei kiellä, vaan myöntää… affirmaation konnektori lisää ja lisää. Mutta tämä ei ole mitään kaiken mahdollisen myöntämistä. Me emme voi myöntää kieltoa. Olemme lukeneet Popperia ja tiedämme, mitä suvaitsevaisuusparadoksi tarkoittaa. Kiellon myöntäminen tekisi myöntämisestä mahdotonta. Tämän takia psykedeelinen empirismi ei ole relativismia, vaan aina pluralismia. 

Puhumme myös tajunnan laajentamisesta (ehkä vähän liikaakin), mutta me emme ymmärrä sillä ekspansiota tai invaasiota. Me jätämme tällaisen vehkeilyn geopolitiikan viranomaisille. Meille laajentuminen on aina kvalitatiivista. Psykedeelinen empirismi on topologiaa ja harvemmin, jos koskaan, geometriaa. Pinta-alan kasvaminen tai pieneneminen ei meitä kiinnosta läheskään niin paljon kuin saman pinta-alan muuttuminen toiseksi. Metamorfoosi aina ennen ekspansiota. Kaikki kasvu ei tapahdu määrän alueella.

Psykedeelisessä empirismissä me näemme kahvikupin muuttuvan donitsiksi eikä suuremmaksi kahvikupiksi tai kahvikupiksi donitsin viereen. Plastisuus on meitä johtava periaate. Muodonmuutos… kauppamatkustaja Gregor Samsa herää syöpäläisenä ja on syystäkin hämmentynyt… ja paljon muuta. Vielä enemmän. 

Kun David Hume tarjosi meille empirismin keskeisimmän salaisuuden, niin psykedelian avaimet meille tarjoaa Timothy Leary (1920–1996). Turn on… Tune in… Drop out.⁶ Onko maailman historiassa olemassa väärinymmärretympää slogania? Mutta me myönnämme tämän väärinymmärtämisen mahdollisuuden ja emme anna sen haitata omaa psykedeelisen empirismin tulkintaa Learyn “pyhästä kolminaisuudesta”.

Turn on

Hermostojen moneus tulee kytkeä päälle. Se tulee luoda. Kyse ei ole ainoastaan yhdestä hermostosta, yhdestä yksilöstä, vaan hermostojen verkostosta. Ei keskushermostoa. Ei aivoja. Ei rajaa, jossa hermosto loppuu ja kudos alkaa. Miten kukaan on voinut edes harkita mind-body-ongelmaa filosofisena kysymyksenasetteluna? Missä mieli loppuu ja ruumis alkaa? Kuka keksi tällaisia pseudo-ongelmia? Aivan niin. Meidän vanha tuttumme tiedon neurootikko  nostaa taas päätään. Kohtaus on ohi ja hän alkaa taas hourailemaan kvantiteettien äärellä. 

Hermostojen moneus on rihmasto.⁷ Se tuotetaan aina uudestaan ja uudestaan. Rihmasto kytketään päälle. Ja joka kytkennällä se on aina jokin muu kuin aikaisemmin. Neurootikkomme  ei tästä mitään halua tietää. Uusi kohtaus nousee, kun hän kuumeisella vimmalla kaivautuu syvemmälle ja syvemmälle etsien rajaa. Missä mieli loppuu ja alkaa…

Tohtori Leary näki kuinka päällekytkeytyminen on aina purkautumista mielen supistuneista rajoista kohti vielä tuntematonta. Go out of your mind. Get high. Massamedian aikakauden symbolina toimi televisio (tuo nykyään olohuoneen nurkassa pölyttyvä antiikkiesine ja reliikki) ja sen Leary näki kahleena – ei kanavana tai viestinä. Kurja Marshall McLuhan oli väärässä alusta asti. Meidän aikakautemme kahle kulkee kämmenellämme ja piipahdamme sen äärellä satoja ja taas satoja kertoja päivässä. Sen sanoma on selkeä – jää koukkuun. Burroughsin meille esittelemä kaman logiikka toimii vääjäämättömästi, ja me emme edes ottaneet ensimmäistäkään piikkiä lihaamme. 

Tune in

Päälle kytketty hermostojen moneus jatkaa kytkeytymisiään ympäröivän maailman kanssa. Se syntyy aina uudelleen ja uudelleen. Kvalitatiivinen moneus muuttaa muotoaan jokaisen kytkeytymisen kohdalla. Aina vain lisää kytkeytymisiä. Lisää minuuksia ja niiden hajoamisia. Rihmasto on lauma ja katujengi. Onko yksinäinen susi enää susi ilman laumaansa? Tiedon neurootikko  ei tätä halua edes ymmärtää. Miten niin susi ei ole susi? Miten lauma liittyy suteen? Mutta me ymmärrämme neurootikkoa.

Minuuksien moneus paljastaisi pysyvien minuuksien mekaanikkojen työn pelkäksi silmänkääntötemppuiluksi. Emme me heidän työtänsä halua väheksyä. Me rakastamme taikatemppuja, koska me tiedämme niiden merkityksen olevan aina peitetty silmiltämme. Illuusio on ihana helpotus arjen uurastuksen välissä. Väsyneenä on nautinto istua alas ja katsella näytöstä. Antaa kaiken vain olla… ihana olemisen sumuverho liikkeen edessä.

Drop out

Vääjäämätön seuraus tohtori Learyn projektissa tulee eteemme. Kytkeytyäksemme maailmaan on meidän sanouduttava irti kaikista samana-pysymisen taktiikoista ja matriiseista. Rihmasto nousee aina liikkeeseen, muutokseen. Se on sitoutumista siihen, ettei enää kuvittele jäävänsä paikalleen. Kaikki asettuu liikkeeseen. Tai on väärin sanoa kaiken asettuvan liikkeeseen, koska kaikki on aina liikkeessä, tulemassa toiseksi. Halusimme me tätä kokea tai emme. Maailma ei kysy meiltä, miten sen tulee meille olla. 

Ja tästä psykedeelisessä empirismissä on kyse. Muutoksen ja liikkeen tunnistamisesta omassa itsessään. Psykedeelinen empirismi on metodi tähän tunnistautumiseen asettumiseen. Sen takia meitä ei kiinnosta mitä on olemassa. Me kysymme ainoastaan: toimiiko se? Monesti käy niin, että toimivin ratkaisu on pysähtyä paikalleen ja antaa liikkeen viedä mennessään. Hiljaisuudessa istuen ja rentouttaen kaiken kehossa voi tuntea vauhdin hurman intensiivisemmin. Jokainen löytää oman keinonsa. Keinojen keksiminen on huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin periaatteiden löytäminen keinojen taustalta. Mitä me periaatteilla teemme, kun meillä on jo keinot? Alkuperään palaaminen on umpikuja ja ansa. Tässä asiassa ei ole poikkeuksia. Älä palaa alkuperään. Siitä ei seuraa mitään millä tekisi mitään.

Tajunnan typistäjät

Palatkaamme William S. Burroughsiin. Hän antoi meille kaikkein syvimmän lahjan kontrollin käsitteen muodossa. Burroughs ymmärsi mistä kapitalismissa oli kyse: koneellinen ja mekanistinen struktuuri. On väärin sanoa kapitalismikoneen käyttävän enää kuria saavuttaakseen päämääränsä. Niiden saavuttamiseksi se on keksinyt huomattavasti pirullisemman juonen… kontrollin. Kuri omassa kauheudessaan on hyvin inhimillistä. Se muodostaa ihmisyyden mädän sydämen. Kontrollissa taas ei ole mitään inhimillistä, mutta sitäkin enemmän mätää. Kontrolloiva kone ohjaa meidän käyttäytymistämme meidän sitä edes ymmärtämättä. 

Nykyaikainen digitaalinen viihde on kontrollin kehittynein muoto (tähän mennessä… mitä kaikkia muotoja kontrolli tuleekaan vielä saamaan). Ja digitaalisen viihteen keskeisin ominaisuus on tehdä kaikesta peliä. Me pelaamme tätä peliä. Seuraamme sääntöjä, vaikka emme edes niitä kunnolla ymmärrä. Pelaamisen kautta meidän käyttäytymistämme ohjataan pehmeästi haluttuun suuntaan. Pahimmillaan kaikkea tätä mainostetaan meille ilmaisena huvina. Mutta samalla me luovutamme itsemme tuotteeksi, kauppatavaraksi. Me luovutamme itsestämme dataa saadaksemme vaihdossa pelkkää kontrollia. 

Kontrollikoneen pystyttäminen on kapitalismille kaikkein keskeisintä. Kone tulee meitä vastaan kaikkialla. Jopa nukkumisemme ei ole enää kontrollin ulottumattomissa. Emme ole enää kaukana sarjakuvan Transmetropolitan maailmasta, jossa mainokset tunkeutuvat uniimme… ja vielä kammottavampaa on uniemme pelillistäminen. Kontrolli tunkeutuu kaikkialle. 

Voit vastustaa kontrollia. Sitä vähemmän se sitä kiinnostaa, koska kaikki kapina tapahtuu kontrollikoneen toimintalogiikan mukaisesti. Sen ulkopuolella ei ole mitään. Kontrollikone on olemassaolon ennakkoehto. Mutta tämä ei vielä riitä. Kaikki se, mikä ei ole koneen logiikan moduloitavissa, on tuhottava. Mahdollisuus johonkin muuhun tulee kitkeä pois rehevästä maasta. Se on rikkaruohoa. Kontrollikone määrittää sen, mikä saa kasvaa ja elää. Kuuluisassa lausunnossaan Burroughs sanoo:

Ja mitä rahakone syö sisäänsä paskaantaakseen ulos? Se syö nuoruutta, spontaanisuutta, elämää, kauneutta ja ennen kaikkea se syö luovuutta. Se syö sisäänsä kvaliteettia ja paskantaa ulos kvantiteettia.⁸

Raha on kaikkein alkeellisin kontrollikone. Sen logiikkaan kuuluu, että samalla määrällä rahaa voi aina ostaa vähemmän – rahan vääjäämätön muutos… inflaatio. Ja tästä on tullut koko ihmiskunnan kohtalonkysymys. Jossain vaiheessa tulee eteen piste, jossa kone on syönyt kaiken laadun maailmasta ja jäljelle on jäänyt pelkkää määrää… rahakoneen paskaa. Ei ole enää mitään nuorta, spontaania, elämää, kauneutta tai luovuutta. Jäljelle on jäänyt kaiken liikkeen pysäyttänyt määrä; se on kuoleman samana pysyvää hiljaisuutta. 

Mutta meidän kohtalomme ei ole näin synkkä. Aina jää jotain, joka pakenee pysähdystä ulostavaa konetta. On liike, jota mikään ei kykene pysäyttämään niin kauan kuin meillä on rihmastollisia hermomoneuksia. Tajuntoja, jotka eivät lakkaa synnyttämästä uusia kytkeytymisiä maailmaan. Koneistuneimmissakin ilmastoissa liitää itiöitä, jotka kytkeytyvät ennemmin tai myöhemmin.

Ja samalla jokaisessa koneessa piilee oma koneellisen tuhon siemen. Me kaikki olemme olleet koneita alusta asti. Tapahtuu kytkeytymisiä ja niiden katkoksia. Moneus muuttaa luonnettaan ja kytkeytyminen ei lakkaa. Deleuzen ja Guattarin kauniissa Anti-Oidipuksen kohdassa me tapaamme lapsen suun, joka kytkeytyy äidin rintaan⁹; tapahtuu maitovirtauksen vuotamista. Virtaus katkeaa. Katkoksia on tapahduttava, jotta syntyisi uusia kytkeytymisiä. Kytkeytymisten virtauksia.

Elämä voittaa, koska me emme edes tiedä mihin kaikkeen ruumis kykenee (taas pyhä Spinoza!). Elämä kohtaa vastustajia, jotka verhoutuvat elämän vaalijoiden kaapujen taakse. Psykedeelinen empiristi kohtaa näitä virtauksien patoajia ja kieltäjiä. Joka suunnalta meidät piirittää tiedon neurootikoiden  vihamielinen armeija. Mutta meidät voidaan surmata. Viimeisellä hetkellä me ymmärrämme tuon armeijan olevan yhtä virtausta, joka kytkeytyy ja katkeaa. Me voimme poistua, mutta muutoksen aiheuttava liike ei lakkaa meidän jälkeemmekään.

Psykedeelinen empirismi on filosofiaa elämästä. Ja vielä enemmän. Se on elämää itsessään. Elämäksi muuttunutta filosofiaa; virtaava ilma, jota hengityselimemme katkovat. Lihaksi, itiöiksi, viruksiksi, kytkeytymisiksi ja virtauksiksi tullutta filosofiaa. Tekstin virtausta. Fiktiivistä filosofiaa, koska mielikuvituksen rajoittaminen ei voisi olla psykedeelistä empirismiä. Se sijaitsee aina havainnossa saatujen termien välisissä suhteissa. Mielikuvituksessa. Tällä kertaa se asettui tällaiseen kytkeytymiseen.

Turn on… Tune in… Drop out… kytkeydy!

Kirjallisuus

Burroughs, William S. & Odier, Daniel: The Job, Penguin Books, New York, 1989.

Deleuze, Gilles: Bergsonismi, Tutkijaliitto, Helsinki, 2018. Kääntänyt Eetu Viren.

Deleuze, Gilles & Félix Guattari: ”Rihmasto” teoksessa Deleuze, Gilles: Autiomaa – kirjoituksia vuosilta 1967–1986, Gaudeamus, Helsinki, 1992. Toimittaneet Jussi Kotkavirta, Keijo Rahkonen ja Jussi Vähämäki.

Deleuze Gilles & Félix Guattari: Mitä filosofia on?, Gaudeamus, Helsinki, 1993. Kääntänyt Leevi Lehto.

Deleuze, Gilles & Félix Guattari: Anti-Oidipus – kapitalismi ja skitsofrenia, Tutkijaliitto, Helsinki, 2010. Kääntänyt Tapani Kilpeläinen.

Leary, Timothy: Turn on, Tune in, Drop out, Ronin Publishing Inc., Oakland, Ei julkaisuvuotta.

Malabou, Catherine: Mitä on tehtävä aivoillemme?, Tutkijaliitto, Helsinki, 2021. Kääntänyt Eetu Viren. 

1. Vääristä ongelmista kts. Gilles Deleuze: Bergsonismi, s. 9 – 11.
2. Pelottavasta toisesta ks. Gilles Deleuze & Félix Guattari: Mitä filosofia on?, s. 27 – 28.
3. Tässä me löydämme Humen ja Spinozan välisen yhteyden. Katsokaa kuinka Spinoza käsittelee jaottelua vaikutuksen (affectio) ja affektin (affectus) välillä. Filosofien vapahtajan salattu empirismi!
4. Mielen, aivojen ja tajunnan plastisuudesta katso Catherine Malaboun viehättävä pikkuteos Mitä on tehtävä aivoillemme?
5. Kytkentöjen synteesistä kts. Gilles Deleuze & Félix Guattari: Anti-Oidipus, s. 19.
6. Onnellisemman elämän triadi kts. Timohty Leary: Turn on, Tune in, Drop out.
7. Klassikkoteksti botaniikan ajattelussa ks. Gilles Deleuze & Félix Guattari: ”Rihmasto”.
8. Tämä ihana rahakoneen ruoansulatusjärjestelmää kuvaava lainaus löytyy teoksesta William S. Burroughs & Daniel Odier: The Job, s. 73-74.
9. Suun ja rinnan ravitseva kytkeytymiskone kts. Gilles Deleuze & Félix Guattari: Anti-Oidipus, s. 15.